Lyhyt kohtaaminen Mefiston kanssa

Hänen kanssaan oli niin hauskaa. Hän vietteli sanoillaan, sai minut tuntemaan itseni fiksummaksi kuin massat. Hän osasi puhua kuin guru, ja kätkätti sitten päälle postmodernilla naurullaan - joko menit retkuun sinäkin? Hän oli todellakin älykäs. En osannut kumota hänen argumenttejaan, kun hän ohimennen henkevästi perusteli, miksi moraalia ei ole tai ainakin se on vain rahvasta varten. Hän pilkkasi lääkäreitä. poliitikkoja, tuomareita, moraalifilosofeja, hän pyörsi puheensa heti kun aloin melkein ymmärtää; hän ei päästänyt minua, ei maailmaa vähällä. Maailmanlopustakin hän väänsi sanaleikin, katsoi onko minussa pokkaa huvittua. Vankka maa jalkojeni alla alkoi muuttua lentohiekaksi. Oli pakko ottaa tukea seinästä.

Nauroin mukana, kunnes alkoi tuntua pahalta. Margareta oli poistunut jo aiemmin, todennut ettei pidä uudesta ystävästäni. Minun tuli ikävä Margaretan lämmintä hymyä. Mefiston pistävän ivan takaa näin vain tyhjyyden, enkä enää halunnut hänen silmistään peiliä itselleni. Ehkä tapaan hänet jälleen, mutta antaapa edes ajan kulua hiukan ennen sitä.

Hitaat blogit ja tila Blogistaniassa

Rakas lukija,
Tat
ihan ensimmäiseksi pahoittelen, että olen niin satunnainen kirjoittaja. Toiseksi pahoittelen sitä, että aivan liian harvoin jaksan kuvittaa tekstini tai tarjota visuaalisia täkyjä, ja etten koskaan itse maalaa, ota valokuvia tai edes kuvankäsittele mitään. Kolmanneksi pahoittelen sitä, että ehdin aivan liian harvoin kommentoida muiden blogeja ja joskus tuntuu siltä, että aivan liian harvoin ehdin lukeakaan blogeja, joita haluaisin.

En lupaa muuttaa mitään. En halua tehdä blogikirjoittamisesta suoritusta, eikä minulla ole joka päivä aikaa istua vapaa-ajalla koneen äärellä. Nytkin välistä tunnen, että olisi hyvä mieluummin käydä metsässä tai olla suorassa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Mutta - koska joskus on sillä tavalla ahne olo, että tekee mieli kurkistaa, mitä kuuluu tutuille blogisteille, joskus tulee halua kirjoittaa jotakin, minkä uskoo kiinnostavan ainakin muutamaa muutakin ihmistä maailmassa (joskus vaan on vaikea tietää, löytävätkö juuri ne harvinaiset oliot juuri silloin paikalle), ja siksi en ihan ole valmis lopettamaankaan.

Kun tänään mietin elämääni, se tuntuu ihan ihmisen elämän kokoiselta. Juuri nyt tuntuu siltä, että huolet ja murheet, joita kohdalleni on osunut, ovat passelin kokoisia. Elämässä on painovoimaa ja armoa (kuten Simone Weil asian kauniisti ilmaisi); keveällä ja raskaalla on oikeat mittasuhteet.

Kirjoittaminen ja lukeminen on aina auttanut minua. Se on tuonut muita ihmisiä lähemmäksi, auttanut syvemmin löytämään ihmisyyden yhteistä ydintä. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat lähentäneet minua myös itseeni ja lisänneet itsetuntemustani, vaikka tuskinpa se vieläkään kovin suurta on. Matka jatkuu.

Kanssaihminen, sinä joka juuri nyt luet tämän - sinussa on jotain minua, minussa on jotain sinua. Muuten et lukisi tätä nyt. Se olet sinä.

Mitä opin tällä viikolla

Opin, että Kalle Holmbergin tytär ei kehdannut tunnustaa, että jatkojohtoleikin syynä oli salaa isän levyltä kuunneltu kappale Sinun täytyy astua johtoon.



Opin, että luumut ja sherry sopivat yhteen.
Opin, että Jari Tervon Koljatti kertoo melkoisista sisäisistä maailmoista ja onnistuu käsittääkseni melkoisen hyvin tavoittamaan keskustalaisen vallankäyttäjän fenomenologian - olematta tylsä.
Opin, että Stig Larssonin kirjassaan Miehet jotka vihaavat naisia kuvaama strategia siitä, että julkisuusmyllyä voi pyörittää tekemällä median naurunalaiseksi keskittämällä kaikki huomio yhteen isoon skuuppiin ja unohtamalla "pikkuasiat" kuten pitkäaikainen hyvävelijärjestelmä ja maantapainen korruptio - niin, että tämä strategia on täysin valittavissa tänään, tässä ja nyt. Ja että paras tapa saada kansa antamaan anteeksi vaalirahoituksen synnit on kyllästyttää se keskustelulla; sankari se, joka ei jaksa jauhaa vanhoja ja vanhasia.
Opin, että fiktion ja faktan välinen ero on hiuksenhieno.