maanantai 26. tammikuuta 2009

Aamuisia hyvin pieniä ajatuspoikasia

Opin eniten silloin kun minua ei opeteta.

Opetan eniten silloin kun en yritä opettaa.

Harvat asiat ovat yhtä tärkeitä kuin hengittäminen. Mutta suhteellisuudentajua tarvitaan hengitykseenkin keskittyessä. Ettei paniikkihäiriö iske.

Ajattelen maailman paremmaksi. En ajattele sitä liikaa.

Peruskurssin ymmärtää vasta, kun on pitkällä opinnoissa. Oli sitten kyse vaikka elämästä.

Pilvien liikkeellä on väliä.

Nihilisti parka, kaipaa niin kovasti, että joka lohduttaisi ja toisi merkityksen elämään.

Ahdistus opettaa minulle aina jotain. Paikallaanoloa. Jos kestän siinä hetkessä, vahvistun. Suden hetki on kuuntelemista varten. En nuku elämäni ohi.

Itsehillintä ja viisaus. Puuttuvat, tarpeelliseksi tunnistetut hyveet. Itseironian taju puuttuu puolestaan aina vain muilta; kuten järki Descartes'n aikaan.

Elämä ei ole läksy, joka tulisi oppia. Tämänkin läksyn olen elämältä oppinut.

Kuka on solipsistin muusa? Sivupersoonako?

Yksi sivupersoonistani on solipsisti. Hän ei usko minuun.

Heittelen sanoja kuin kiviä. Tulee aika jolloin ne on kerättävä.

lauantai 24. tammikuuta 2009

Tämä aika

Olin eilen kenkäkaupassa. Olisin ostanut kotimaiset Kuoma-lenkkarit, mutta omaa kokoani oli vain punaisia ja mustia tarralenkkareita. Siis aikuisille tarralenkkareita!

Työikäisille markkinoidaan ripulilääkettä julistaen, etä on oma päätöksesi, jos et pysty töihin normaalisti. Tämä on minusta medikalisaatiota, ei se, että vaikka vakavaan masennukseen syö lääkkeitä. Lisäksi mainos on armoton kuva siitä, millaisien pelkojen avulla meitä ohjaillaan. On oltava vahva, väsymätön, aina kunnossa (välttyäkseen putoamasta systeemistä?). Otin minäkin toisaalta eilen flunssarokotteen.

Mutta samaan aikaan kaikki on myös toisin. En jaksa tuohtua kaikesta tästä, lateksimaalista ja viipaloidusta leivästä ja hometalokulttuurista, kun kuuntelen Vox Silentiin kaikuvaa laulua. Mieli tyyntyy pakostakin. Eikä se haittaa. Miserere...Outoa miten musiikki ei vanhene. John Dowlandkin puhuttelee yhä, luuttu soi kauniisti ihmisäänen vastaäänenä.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Lisää Dowlandia

Tästä

John Dowland lohduttaa yhä synkkää mieltä

Älä kuole ennen kuin aikasi on tullut
(vapaa, mahdollisesti virheellinen raakakäännös/harjoitustulkinta)

Älä kuole ennen kuin aikasi koittaa, poloinen mies,
nosta katseesi, joka lakaisee maan pintaa,
älä suostu Epätoivon suudeltavaksi Toivoa halveksien;
se vanha noita on iloa vailla, ruikuttaa riemua osakseen.
Tahdothan raukkaparka sittenkin
säilyttää elämäsi, itsesikin:
Hänelle joka pitää sinusta kiinni
toivo iloa, jotta hän sinut vapauttaisi,
käskisi mennä pois eikä haluaisi enää nähdä sinua,
kiirehdi sinä nopeasti väärästä pois
niin hän lakkaa tahtolaulunsa.

Midi-versioon tästä

Dye not before thy day
Structure: g-minor, 4/2, 3/2 rhythm, 1 Strophe.
Comment: Contrasting sections: sustained lines, then dance-like. Text must come from a masque or play.
Text:

Die not before thy day, poor man condemned,
But lift thy low looks from the huumble earth,
Kiss not Despair and see sweet Hope contemned:
The hag hath no delight, but moan for mirth,
O fie poor fondling fie be willing,
To preserve thyself from killing:
Hope thy keeper glad to free thee,
Bids thee go and will not see thee,
Hie thee quickly from thy wrong,
So she ends her willing song.

Lähde

torstai 22. tammikuuta 2009

Ylistys tällekin päivälle

(omistettu Elizabeth Alexanderille)

Tälläkin hetkellä jossakin päin maailmaa joku korjaa traktoriaan, pyyhkii hihaansa öljyä kädestään; opettaja jossain on pikkuisen paremmalla tuulella, kuuntelee kärsivällisesti oppilastaan; paikallisbussit kulkevat, naiset istuvat katsellen ulos ikkunasta muuttuvaa taivasta tulevaa enteillen; ihmiset kohtaavat, jälleen.

Heräsimme tähän aamuun ja kukaan ei ollut murhannut presidenttiä, askel ei tuntunut raskaalta, uskaltauduimme aloittamaan lauseen, kirjoittamaan runon. Tiesimme pystyvämme melkein mihin vaan. Tulevaisuus aukesi edessämme tienä jota on mahdollista kulkea.

Jollakin soi vielä korvissaan juhlakonsertin kumu, puheen kaiku. Presidentin arvokkuudesta tuntui tarttuneen jotain omaan arkeemme, tämän maailman toivon rakennusaineeksi. Mekin nostimme katseemme pystympään. Ryhti oikeni, eikä hävettänyt elää osana tätä sukupolvea.

Talvi on valoa täynnä ja huomisia edessä vielä monta. Ei pelota uskoa ihmisiin, ihmiseen. Tällaisena päivänä tietää, mikä on tärkeää. Että voi uskoa, toivoa, rakastaa.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Varmuudesta

Uskon, että varmuus on yksi ihmisen ajattelun peruskategorioista. Varmuus on ennen kaikkea tunne, sisäinen tila, joka mahdollistaa toiminnan. Varmuuden tunteella ei ole kovin paljon tekemistä totuuden kanssa. Olen usein ollut varma sellaisesta, mikä ei ollutkaan totta.

Inhimillinen päätöksenteko vaatii varmuustilan. Teen päätöksen, puntaroin sitä; tietyllä hetkellä olen riittävän varma tehdäkseni päätöksen. Varmuus kasvaa, kun päätös on tehty.

Nuoret ihmiset ovat varmempia kuin vanhemmat. Erityisesti maailmankatsomuksellisissä kysymyksissä tietty varmuus on karissut iän myötä. Muut ihmiset onnistuvat helpostikin järistyttämään varmoja "totuuksiani". Varmuudella on asteensa. Kun olen epävarmin, mesoan eniten (ja kritiikki loukkaa pahimmin, ärsyttää...). Kognitiivisen dissonanssin tutkija Festinger tutki ilmiötä lahkolaisissa, jotka ryhtyivät julistamaan oikeaa oppia siinä vaiheessa, kun heidän uskonsa oli koetuksella. (Olisiko sama ilmiö näkynyt esim. vasemmistolaisen 70-luvun puutumisena taisteluksi oikeaoppisesta kommunismista? Tai kirkon historiassa, kun uskonpuhdistus jäykistyi puhdasoppisuuden aikaan? Oliko pietistin uskonvarmuus paluuta uskon fides qua -puoleen?)

Puhunko koko ajan varmuudesta samassa merkityksessä? En ole varma.

Epävarmuuden sietokyky on nykyisin muotia. Siitä huolimatta uskon sen olevan oikea ilmiö ja hyödyllinenkin. On suunnistauduttava osin tuntemattomassa maastossa - sitä on elämä. Varmuutta voi siis olla liikaa tai liian vähän. Liika varmuus johtaa asenteeseen, jota voisi ehkä kutsua dogmaattiseksi. Liian vähäinen varmuus taas johtaa epäröintiin, mahdottomuuteen tehdä päätöksiä tai toimia.

Arjen varmuuksiin riittää "beyond reasonable doubt" -asenne, joskus jopa se, että ei ole rationaalista syytä epäillä.

Eikö skeptikkokin ole tavallaan varma skepsismistä?

Koen varmuuden jollakin tavalla samanlaisena kuin hyväksynnän ja paheksunnan tunteet. Ihminen ei pääse hyvän ja pahan tuolle puolen ennen kuin kuolema tai Atzheimer meidät sinne kuljettaa. Samalla tavalla elämme tiettyjen epävarmuuksien ja suhteellisten, tilapäisten varmuuksien varassa, koska ihmisinä totuus ei ole meille koti vaan päämäärä (illusorinen tai ei...).

Pystyinkö todellakin kirjoittamaan varmuudesta mainitsematta Wittgensteiniä? Näemmä en.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Pieniä tiedeuutisia

1. Tetriksen peluu heti traumaattisen kokemuksen jälkeen voi auttaa siihen, että posttraumaattista stressireaktiota ei synny.
2. Oksitosiini voi lisätä miesten kykyä muistaa kasvoja.
3. Autismin lisääntymiseen etsitään nyt entistä ahkerammin syitä ympäristötekijöistä.
4. Uudetkin antipsykoottiset lääkkeet voivat lisätä sydänkuolemariskiä.
5. Valtameri on vaarallisempi ympäristö haille kuin ihmiselle.
6. 7-11 vuoden iässä lapset oppivat kyynisyyttä, mutta vasta vaiheen lopulla he tunnistavat myös itsepetoksen mahdollisuuden.

Tiedeuutisten selailu on hauskaa. Ajantaju menee, tekisi mieli jatkaa aina vaan...

torstai 15. tammikuuta 2009

Profeetta Aamos julisti...

Filistean kaupungeille
6 Näin sanoo Herra: -- Koska Gaza on tehnyt rikoksen rikoksen jälkeen, en päätöstäni peruuta. Kokonaisia kyliä he ovat tyhjentäneet ja luovuttaneet niiden väen edomilaisille. [1:6-8: Jes. 14:29-31+ : 2. Aik. 21:16,17]
7 Sen tähden minä sinkoan tulen Gazan muureihin, ja se nielee kaupungin palatsin. [Jer. 47:5]
8 Minä tuhoan hallitsijan Asdodista ja vallanpitäjän Askelonista. Minä ojennan käteni Ekronia kohti, ja viimeisetkin filistealaiset hukkuvat, sanoo Herra Jumala. [Jer. 25:20]

Surullista.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

hiljainen hetki


Joskus on pakko pysähtyä. Varsinkin kun on kiire.

torstai 8. tammikuuta 2009

Vatsataudin jälkeen

Kun on ollut sairas, ja paranee, kaikki tuntuu hetken tuoreemmalta ja oikeammalta. Ruoka maistuu hyvältä (paitsi kahvi). Ensimmäinen lusikallinen mustikkavadelmasoppaa on taivaallisen hyvä. On ilo kulkea ulkona ja tuntea jaksavansa kävellä. On levännyt ja hyvä kokonaisvointi - kun tauti lopulta on voitettu.

Haluaisin säilyttää tämän tuoreen asenteen. Pelkään, että kohta unohdan, miten ihanaa on normaali arki. Mutta vielä nautiskelen tästä olotilasta, hymyilen ja nauran enemmän kuin aikoihin, ahmin elämää.

Sairastaessa jaksoi sentään lukea jotain. Katri Lipsomin Kosmonautti oli kiva yllätys kuulaassa tyylissään, samoin pienenpieni kirjanen, Alan Bennettin Epätavallinen lukija.

Nyt alkaa päähän taas mahtua uusia ajatuksia. Kuhisee, ajatukset hakevat hahmoaan. Mitä olen viime päivinä ajatellut? Jakautuneita persoonallisuuksia, dogmatiikkaa, yhtä ja toista vielä sanoiksi pukematonta.