Neidonhiuspuu

Veljeni ja hänen vaimonsa lahjoittivat minulle Weimarin kaupungin tunnuksen kaulakoruna. Ginkgo biloba viittaa Goethen samannimiseen runoon. Minua miellyttää ajatus idän ja lännen kohtaamisesta. Weimarissa eli Goethen lisäksi myös Nietzsche. Maailma on yhtäaikaa kovin pieni ja valtavan suuri.

Jos osaisin kunnolla saksaa, yrittäisin kääntää.

GINKGO BILOBA
(Johann Wolfgang von Goethe)

Dieses Baums Blatt, der von Osten
Meinem Garten anvertraut,
Gibt geheimen Sinn zu kosten,
Wie's den Wissenden erbaut.

Ist es ein lebendig Wesen,
Das sich in sich selbst getrennt?
Sind es zwei, die sich erlesen,
Daß man sie als eines kennt?

Solche Fragen zu erwidern
Fand ich wohl den rechten Sinn:
Fühlst Du nicht an meinen Liedern,
Daß ich eins und doppelt bin?

Yritän vaikken osaakaan:

Lehti puusta itäisestä
puutarhaani uskottu
salaisuudet kertoo sille
ken on tietoon kutsuttu.

Se onko yhtä olemusta
josta kaksi sukeutuu
vai yhteenkietoutuneet kaksi
joista yksi muodostuu?

Luulen itse löytäneeni
vastauksen oikean:
etkö kuule laulustani
kaksinaisen laulajan?

Erityisesti viimeiseen säkeeseen en ole tyytyväinen.

Näin puhuu Hän joka katselee tähtiä

Minä katselen näitä pieniä ihmispoloisia enkä väsy katselemasta heidän tyhjää napinaansa. Miten vakavissaan he tappelevat olemattomista. Tulkinnoista he tekevät itselleen jumalia, eivätkä enää kuuntele itseään. Kun he malttaisivat pysähtyä ja katsella toisiaan silmiin, he löytäisivät sieltä hyvän ja pahan, eikä heidän tarvitsisi enää rakentaa toisilleen helvettejä. Vaikka siinä he kyllä ovat hyviä. Mitään kuntotarkastuksia tekemättä, ilman RT-kortteja he luovat gehennoja yhtä helposti kuin maa lykkäisi juolavehnää. Tai sitten he pyyhkivät merkitykset kaikesta pois kuin elämä olisi turhaa. Kuolevaiset, jotka eivät uskalla myöntää tosiolemustaan. Niin vähän heidän tulisi yrittää tehdä tullakseen Ihmisiksi: tehdä hyvää, ajatella hyvää, puhua hyvää. Tällainen vanha kamelikin sen ymmärtää, koska tietää, että totuus ei sittenkään ole kovin monimutkainen.

Harmaa aamu, harmaat aatteet

Teen yhteiskuntafilosofian koetta torstaiksi. Kokeiden tekeminen on yksi hauskimpia tehtäviä työssäni. On mukava kehitellä uusia kysymyksiä. Joskus koetta tehdessä pääsee hyvään vireeseen ja liki unohtaa tekevänsä työtä. (Vielä kun löytäisi arvioinnin ilon...miksiköhän korjaustyö tuntuu välillä niin ankealta?)

Yhteiskuntafilosofian kurssia en ole vielä opettanut kertaakaan. Paljonhan kurssissa on vanhaa tuttua ainesta, mutta pikkuisessa Filo-oppikirjassakin on aika paljon tavaraa. Taidan ennemmin syventää osaa kuin rääpiä kaiken "läpi". Ihmetyttää, ettei kirja mainitse kommunitarismia lainkaan. Valintoja on tietty pakko tehdä.

Päivä on ankean harmaa. Kuin minä. Tai Utopian kartta. Harmaan sävyistäkin kyllä saa rikkaan värimaton, kun osaa katsoa. Oikeasti ikkunasta aukenevassa maisemassa on toki värejäkin. Kaikki vain on tänään hailakkaa, valo uupuu.

Lehmien kognitiiviset kyvyt?

Eilisen piristävin keskustelu (tai kuuntelijahan lähinnä olin) koski lehmien viisautta. M. kertoi uskomattomia tarinoita siitä, mihin kotitilan lehmät pystyivät, ja kuinka persoonallisia ne kukin olivat. Olen lapsena pelännyt lehmiä, vaikka kesäisin mummolassa niitä olikin. Ne olivat niin valtavan isoja lapsen näkökulmasta. Kaipaisinko rakastuneen lehmän lähentelyjä?

Olen tiennyt sikojen olevan sangen älykkäitä eläimiä, ja muistia virkistettyäni mieleen tuli joskus näkemäni dokkari, jossa lehmät salaa avasivat lukkoja ja kävivät yöllä ulkona - ja palasivat lopuksi takaisin karsinoihinsa. Vasta piilokamera kertoi heidän yöjuoksuistaan. Samantapaisia tarinoita löytyy suomalaisista blogeista. Lehmät tuntuvat pystyvän aika monenlaisiin temppuihin halutessaan, vaikka ne toisaalta ovat aika lailla rutiiniensakin vankeja. Jonkinlaista tunneälyäkin lehmillä lienee, vaikka ilkeitäkin ne osaavat olla toisilleen, jopa vahingoniloisia. Lehmien omistajat puhuvat hyvistä ja huonoista lehmistä aika lailla niiden luonteen, ei niinkään lypsykyvyn perusteella. Ainakin ne, jotka vielä antavat lehmilleen nimiä.

Toinen eilinen sattumus oli esimerkki siitä, miten maailmassa tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat sattumaa epätodennäköisemmiltä. Juttelin Korsnäsistä olevan miehen kanssa siitä, millaista on elää ruotsinkielisellä paikkakunnalla ja kotona tartuin kirjaan, jossa puhuttiin Korsnäsistä Ruotsiakin ruotsinkielisempänä paikkana. Jung olisi pitänyt tästä. Muutenkin juttuhetki oli hauska, tällaiset satunnaiset pikakohtaamiset ovat aina. Varsinkin kun ne tapahtuvat tilanteessa, jossa ei odota mitään.

Tajunnanvirtaa

Istun valvomassa koetta. Mukavia, avoimia nuoria istuu luokallinen edessäni, hyväntahtoisia ihmisiä. Kuinka omaani on tämäkin kokemus? Viikonlopun vesokoulutuksessa muistutettiin taas lukuisista salassapitosäännöksistä. Mitään työssä oppilaista kuulemaani en saa kertoa eteenpäin. Jos koen iloa nuorien mielien kehityksestä, en voi sitä jakaa kenenkään kanssa salassapitosäännösten estämättä.

Uudenkaupungin koulun pihalta aukeava maisema on sitten kaunis. Se on kaunis muuttuvaisuutensa kautta. Joka ikinen päivä taivas on erilainen puutalojen yllä, tuuli muokkaa pilvien kulun ja välillä kumottaa täysikuu, välillä aurinko suvaitsee luoda lempeän valonsa. Toinen lempipaikkani täällä on kaupunginlahden ranta, joka on pimeässäkin vaikuttava. Ruokolanjärven ranta tuntui syksyllä rauhoittavan mieltä, kun istuin penkillä ja katselin ympärilleni. Metsää, kivikkoja, katajia ja kallioita täällä riittää joka paikassa eikä niihin kyllästy.

Huomasin vasta kouluun tultuani, että hätäisesti aamulla ylleni pistämä villatakki oli marjapuurotahroissa. Olin tehnyt vispipuuroa ja unohtanut pistää takin pesuun. Onneksi pikkuiset vaaleanpunaiset tahrat lähtivät pienellä hinkkaamisella pois. Koulussa on sen verran viileä huoneilma, etten tule toimeen lyhythihaisessa puserossa.

Mahtaisinkohan kuvata mitään, vaikka minulla olisikin digikamera ja osaisin sitä käyttää? Nyt tuntuu siltä, että koko ajan vastaan tulee asioita, joita tekisi mieli kuvata. Jos minulla olisi kamera mukana, en varmaan näkisi mitään. En ole aikoihin ostanut filmiä tavalliseen järjestelmäkameraanikaan. Jotenkin sekin johtuu digiajasta. On kuin eläisin jossain siirtymässä.

Digikamera on muuttanut ihmisten suhdetta kuvaa. Yhä taitavampia harrastajia on yhä enemmän. Mahdollisuus ilmaista itseään kuvin on tullut tasa-arvoisemmin liki kaikkien ulottuville. Olkoonkin, että kaikki eivät ole yhtä tasa-arvoisia kuin toiset esimerkiksi taitoerojen vuoksi.

Maalasin lauantaina vesivärimaalauksen ystävän töiden innoittamana. Se oli vaatimaton, nolo, melko kömpelö, mutta pidin itsestäni maalaamassa. Valmis kuvakin oli liki sellainen kuin halusin. Taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, mutta itseilmaisuna se miellytti minua. Jätin värit ja lehtiön esille, jos vaikka haluaisin jatkaa myöhemmin.

Yahoon suhde ihmisoikeuksiin harmittaa. Mietin, pitäisikö vaihtaa sähköpostia. Eihän tämän maailma siitä muutu, mutta symbolisetkin eleet ovat tärkeitä integriteetille. On vain niin hankalaa vaihtaa joka paikkaan sähköpostiosoitetta. Jätän silleen.

Mistä tulikin mieleeni laskeva järki ja se, miten toisin suhtaudun Heideggeriin jos voin tulkita hänet kuvailemassa omia kiusauksiaan eikä vain moralisoimassa toisten järjenkäyttöä. Ehkä pitäisi joksus yritää ennakkoluulottomasti lukea alkuperäisteosta tai edes suomennosta. Tiedän siitä monen saaneen itselleen paljon.

Tavallaan jotain pientä ölyllistä askartelua kaipaa koko ajan, vaikka työkin jossain mielessä ruokkii mieltä. Olen vain niin lyhytjänteinen, etten jaksa mitään ryhtyä kunnolla analysoimaan tai purkamaan. Haen lyhyttä älyn mielihyvää, nopeita nautintoja. Ilmankos minusta ei koskaan tullut tutkijaa - Knuuttilakin tajusi pian (silloin joskus muinoin), että olin ihan kyllästynyt jo gradunikin aiheeseen...sen sain sentään puurrettua loppuun, vaikka hupi loppui siinä vaiheessa, kun olin ratkaissut itselleni muutamana tärkeän kysymyksen.

Tuli narisee. Ääni alkaa vähitellen ärsyttää.

Credo

Viikonlopun aikana pysähdyin ajattelemaan vanhaa kysymystä siitä, mihin oikein uskon. Viimeksi olen kirjoittanut credoni noin viisitoista vuotta sitten. Tuntuu siltä, että oman maailmankatsomuksen sisältö tavallaan muuttuu valtavasti, tavallaan pysyy joiltakin olennaisilta osiltaan samana ajan halki.

Edelleen uskon maailmankaikkeuden armollisuuteen. Uskon myös, että on oltava hyvän puolella pahaa vastaan ja että vaikka hyvän ja pahan erottamisen kyky ei ole ehdoton, siihen tulee pyrkiä. Uskon ihmisyyteen: en ihmisen lopulliseen hyvyyteen, mutta hyvyyden mahdollisuuteen meissä. Uskon että on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä - ainakin useimmiten. Uskon, että tärkeimmät ihmeet tapahtuvat ihmisten välillä. Uskon, että kieli voi johtaa ymmärrykseen kuin sormi joka osoittaa asioita: jopa mystinen on osoitettavissa. Uskon, että vakaumuksilla on väliä. Uskon omaan merkityksellisyyteeni maailmankaikkeudessa ja siten siihen, että muillakin tapaamillani ja kohtaamillani ihmisillä on merkitys.

Välillä epäilen; tiedän toiveikkuuteni perusteettomuuden, en jaksa uskoa siihen, että kuolemaa vasten elämä on lopulta mielekästä eikä raukene tyhjyyteen. Haluan uskoa. Mutten mihin tahansa.

Väittelemisestä

Nufit on ohi. Kokemus oli uusi ja aika voimakas. Erityisesti opiskelijoiden näkökulmasta: he tuntuivat ottavan kaiken osin tunteella ja palolla. Ainakin syntyi vakava kipinä älylliseen vuorovaikutukseen. Keskustelu jatkui vielä bussissa kotimatkalla vuolaana ja humoristisena. Pari nuorinta matkalaista taisivat saada filosofisen herätyksen. Ideat sinkoilivat ilmassa. Kehittelemmekö väittelyperinnettä eteenpäin? Vai jotain muuta?

Olen mieheni kanssa usein joutunut väittelemään väittelemisen mielestä. Hän kritisoi erityisesti televisiossa näkemiään äidinkielen väittelykisoja, joissa retoriikka tuntuu olevan tärkeämpää kuin asia, substanssi. Hetkittäin Nufitin Sokrates-kisa vahvisti tuota näkemystä. Dialogisuuden kaunis ihanne hävisi taistelun tuoksinnassa. Sellaisessakin väittelyssä on tietysti oma viehätyksensä. Adrenaliinitasot kohosivat ja harvoin näkee ihmisiä niin keskittyneinä johonkin asiaan kuin väittelykisassa.

Sitä nuoremme jäivät miettimään, voisiko olla jokin rauhanomaisempi keskustelun muoto, jossa myös voisi kisailla. Ehkä he oikeasti kaipaavat eniten älyllistä vireyttä, ei niinkään kilpailua tai paremmuusjärjestykseen asettamista. Oli kyllä upea nähdä niin iso määrä nuoria, joita kiinnostivat monenlaiset asiat. Eikä ollut hullumpaa nöhdä ohimennen myös filosofianopettajakollegoita!

Kuulumisia

Mitä mielessä?

Paljonkin. Ei ehdi kirjata, kun on kiire elää ja ajatella.

Jotain ajatuksentynkiä mietin joulukuun lopulla: ajattelin mm. Sam Harrisin Uskon loppu -kirjaa kommentoida, mutta sitten se jäi. Pipareitako leivoin? Harrisin kirjan viimeisissä pätkissä oli kiinnostava tapa erottaa mystiikka (hyvä juttu) ja uskonto (huono juttu). Harris oli ateistilukijoiltaan saanut huonoa palautetta, kun esimerkiksi ei suostunut kieltämään kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuutta käsitteellisesti. Tyypillisenä aikamme älykkönä hänkin sai buddhalaisuudesta jonkinlaiset vibat. Mikä ettei. Islam taas oli hänelle ihan täysin tuomittu uskonto, josta ei voi mitään hyvää koskaan kohotakaan. (Muuten Pietiläisen käännös ärsytti minua taas. Mies ei yksinkertaisesti ole parhaimmillaan yrittäessään kääntää sarkasmeja tai tyylillisesti vähänkään mutkikkaampia ajatuksia, vaikka onkin epäilemättä kulttuurisankari jo käännöstensä määrän vuoksi.)Oli miten oli, hahmottelin päässäni pitkän kirjoituksen Harrisin viimeisten lukujen pohjalta mystiikan ja uskon suhteesta, mutta se jäi päänsisäiseen avaruuteeni. Ei liene menetys maailmalle.

Mietin bloggaamisen mieltäkin. Oletan, että kirjoittaminen voisi olla ihan kohtalainenkin tapa reflektoida omaa ajatteluaan. Mutta kun en osaa ottaa kauniita digikuvia tai muuten kikkailla, niin miksi tehdä kirjoittaminen julkisessa tietoverkossa? Ellei oikeasti halua addiktoitua verkostoihin, joita pitäisi seurata liki koko ajan, jotta pysyisi kärryillä?

Työsopimustani jatkettiin. Puoleksi vuodeksi minulla on siis työmääräys. Virantäytöstä ei mitään tietoa vielä. Vaikea kuvitella paluuta entiseen silti. Tämän pikkukaupungin sijainti, koko, mentaalinen ilmapiiri ja koko historiallinen atmosfääri jotenkin sopii olotiloihini. Kirjoitin jopa oodin kotikaupungilleni joulun alla. Siitä tuli kuitenkin niin ironinen, etten julkaise sitä tässä:)