Olin ollut liian kauan polvillani. Vasen polvi petti. Kirjoitin vakuutusyhtiölle tapahtumakuvauksen: miten, missä, milloin, kenelle tapahtui. Mietin sanaa tapaturma, enkä saanut siitä tolkkua.
Kun kuljin kyynärsauvoilla omenatarhassa, sauvojen jääpiikit puhkoivat lumiseen maahan aukkoja, joista kevätesikot nousivat kukkimaan.
Omaksuin ontuvan naisen roolin. Käytin invapaikkoja kuin omiani. Totuin olemaan huonojalkainen ja odotin, että minua palvellaan.
Opin paljon polvestani. Vaihdoin ystävien kanssa sairaskertomuksia ja kuulin satayksi tarinaa polvileikkauksista. Ruumiin kartta muodostuu kuin maailmankin: lapsena kävin Jugoslaviassa, Nordkapp on minulle pohjoisen raja. Vieläkään en tunne lantionseutua, en syviä lihaksiani.
Magneettikuvaushuoneen vieressä kasvoi neidonhiuspuu. Se ei kärsinyt säteilystä.
En ole muistanut tarkistaa, mitä Aristoteles sanoi polvista. Ehkä se ei olekaan tärkeää.
2 kommenttia:
Niinpä, mutta uskonnollinen ja nöyrä asenne on varmasti ollut hyväksikin.
No joo, HUONOA HUUMORIA!
Joillakin on polvet reistailleet pitkäänkin, ja toisilla tapahtuu 'puun takaa' 'strofi'.
Peeärmies odotti tekonivel-leikkausta puoli vuotta ja kun homman piti olla sinettiä vaille valmis, kirurgi ehdottikin aikalisää, liian hyvä kunto.
http://bluffia.blogspot.com/2008/02/time-out.html
Tää on niin tämmöstä.
Mielelläni kuulen lisää polvitarinoita!
Lähetä kommentti