Luin tänään yhdeltä istumalta Petri Tammisen pikkukirjan Mitä onni on.
Niin paljon kuin elämässäni olen kysymystä pohtinut ja pohdituttanut, vastaus pakenee. On niin paljon, mistä luopuminen tuntuisi epäonnelta; toisaalta kuinka tärkeää on olla onnellinen? Ei se ainakaan mikään ihmisen velvollisuus voi olla. On lupa myös epäonnistua. Tärkeämpää lienee, ettei tunne olevansa kenenkään muun onnen esteenä - ja ainahan sitä on, jossain mielessä, jos on kenellekään vähimmässäkään määrin tärkeä.
Onko onnea tärkeämpää kokea merkityksellisyyttä? Tai yhteyttä?
Tamminen jaksaa kirjoittaa hauskaa tekstiä arjesta ja pienistä ihmisistä. Tarinan Liisa-vaimoa alkaa ymmärtää, minäkertojan äärimmäinen itseensäkäpertynyt puuhastelu paljastaa, ettei hänellä ole hajuakaan onnesta. Siispä siitä on luontevaa kirjoittaa kirja. Onnesta tulee hanke. Projektielämässä lilluminen tuottaa hauskoja irtohuomioita pienistä asioista. Kirjailija kirjoittaa ja etsii onneaan Tanskanmaalta saakka. Ehkä onni (ja elämä) onkin aina toisaalla.
Pidin erityisesti tavasta, jolla Tamminen kuvasi unettomia öitä. Jos voisin muutamalle ystävälle antaa lahjaksi kunnon yöunen, olisinpa hetken onnellinen minäkin. Enkä nytkään ole onneton - ei, liian paljon pidän tästä kaikesta elämän liepeillä olevasta röhnästä, liian paljon on sellaista, mitä en haluaisi menettää. liian paljon sellaista, mikä saa aikaan kiitollisuutta ja iloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti