Uskon, että varmuus on yksi ihmisen ajattelun peruskategorioista. Varmuus on ennen kaikkea tunne, sisäinen tila, joka mahdollistaa toiminnan. Varmuuden tunteella ei ole kovin paljon tekemistä totuuden kanssa. Olen usein ollut varma sellaisesta, mikä ei ollutkaan totta.
Inhimillinen päätöksenteko vaatii varmuustilan. Teen päätöksen, puntaroin sitä; tietyllä hetkellä olen riittävän varma tehdäkseni päätöksen. Varmuus kasvaa, kun päätös on tehty.
Nuoret ihmiset ovat varmempia kuin vanhemmat. Erityisesti maailmankatsomuksellisissä kysymyksissä tietty varmuus on karissut iän myötä. Muut ihmiset onnistuvat helpostikin järistyttämään varmoja "totuuksiani". Varmuudella on asteensa. Kun olen epävarmin, mesoan eniten (ja kritiikki loukkaa pahimmin, ärsyttää...). Kognitiivisen dissonanssin tutkija Festinger tutki ilmiötä lahkolaisissa, jotka ryhtyivät julistamaan oikeaa oppia siinä vaiheessa, kun heidän uskonsa oli koetuksella. (Olisiko sama ilmiö näkynyt esim. vasemmistolaisen 70-luvun puutumisena taisteluksi oikeaoppisesta kommunismista? Tai kirkon historiassa, kun uskonpuhdistus jäykistyi puhdasoppisuuden aikaan? Oliko pietistin uskonvarmuus paluuta uskon fides qua -puoleen?)
Puhunko koko ajan varmuudesta samassa merkityksessä? En ole varma.
Epävarmuuden sietokyky on nykyisin muotia. Siitä huolimatta uskon sen olevan oikea ilmiö ja hyödyllinenkin. On suunnistauduttava osin tuntemattomassa maastossa - sitä on elämä. Varmuutta voi siis olla liikaa tai liian vähän. Liika varmuus johtaa asenteeseen, jota voisi ehkä kutsua dogmaattiseksi. Liian vähäinen varmuus taas johtaa epäröintiin, mahdottomuuteen tehdä päätöksiä tai toimia.
Arjen varmuuksiin riittää "beyond reasonable doubt" -asenne, joskus jopa se, että ei ole rationaalista syytä epäillä.
Eikö skeptikkokin ole tavallaan varma skepsismistä?
Koen varmuuden jollakin tavalla samanlaisena kuin hyväksynnän ja paheksunnan tunteet. Ihminen ei pääse hyvän ja pahan tuolle puolen ennen kuin kuolema tai Atzheimer meidät sinne kuljettaa. Samalla tavalla elämme tiettyjen epävarmuuksien ja suhteellisten, tilapäisten varmuuksien varassa, koska ihmisinä totuus ei ole meille koti vaan päämäärä (illusorinen tai ei...).
Pystyinkö todellakin kirjoittamaan varmuudesta mainitsematta Wittgensteiniä? Näemmä en.
4 kommenttia:
Varmuus ja turvallisuus.
Voi olla myös tylsää ja rajoittavaa.
Itselleni varmuus ei ole niinkään varmuutta mistään yksittäisestä käsityksestä. Varmuus astuu kuvioihin astuu kuvioihin kun yksittäisissä käsityksissä roikkuminen putoaa pois.
Ma_Riikka: Varmuuden tunteella ei ole kovin paljon tekemistä totuuden kanssa.
Lue Takkiraudan blogia. Siellä Varmuus & Totuus ovat toiminnan pontimena.
Olemattoman kommentti oli kiinnostavalla tavalla puhutteleva. Kiitos päivän ajatuksesta!
Hannele mummu: on päiviä, jolloin kaipaan turvallista, tylsää, rajoittavaa. Tylsän arvon huomaa, kun elämältä menee kokonaan pohja. Ymmärrän ehkä silti, mitä sanot. Joskus on hauska uskaltaa heittäytyä tiedollisen epävarmuuden varaan, tai epävarmaan tulevaisuuteen tutun ja turvallisen sijasta.
PeeÄR-mies: onhan noita Varmoja Totuuksia maailmassa. Minullakin on monia, ja osa niistä keskenään ristiriitaisia. Ehä ihmisyyteen kuuluu sekin, että ihminen on varma siitä, mitä todeksi väittää: riittävän varma, jotta jaksaa sitä muillekin tarjota ajatuksilla koeteltavaksi.
Lähetä kommentti