Credo

Viikonlopun aikana pysähdyin ajattelemaan vanhaa kysymystä siitä, mihin oikein uskon. Viimeksi olen kirjoittanut credoni noin viisitoista vuotta sitten. Tuntuu siltä, että oman maailmankatsomuksen sisältö tavallaan muuttuu valtavasti, tavallaan pysyy joiltakin olennaisilta osiltaan samana ajan halki.

Edelleen uskon maailmankaikkeuden armollisuuteen. Uskon myös, että on oltava hyvän puolella pahaa vastaan ja että vaikka hyvän ja pahan erottamisen kyky ei ole ehdoton, siihen tulee pyrkiä. Uskon ihmisyyteen: en ihmisen lopulliseen hyvyyteen, mutta hyvyyden mahdollisuuteen meissä. Uskon että on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä - ainakin useimmiten. Uskon, että tärkeimmät ihmeet tapahtuvat ihmisten välillä. Uskon, että kieli voi johtaa ymmärrykseen kuin sormi joka osoittaa asioita: jopa mystinen on osoitettavissa. Uskon, että vakaumuksilla on väliä. Uskon omaan merkityksellisyyteeni maailmankaikkeudessa ja siten siihen, että muillakin tapaamillani ja kohtaamillani ihmisillä on merkitys.

Välillä epäilen; tiedän toiveikkuuteni perusteettomuuden, en jaksa uskoa siihen, että kuolemaa vasten elämä on lopulta mielekästä eikä raukene tyhjyyteen. Haluan uskoa. Mutten mihin tahansa.