Mystiikan tie ja totuus

Voiko mystikko koskaan olla väärässä?

Mystiikka on kokemuksellista. Kokemus itsessään on totta. Mutta tulkintamme kokemuksista voi olla monella tapaa harhautunutta. Varsinkin kun mystinen kokemus on kielennetty, kuvattu muille, se helposti alkaa saada merkityksiä, jotka ruokkivat itse itseään. Mutta sille ei voi mitään: muuten kokemus ei olisi kommunikoitavissa lainkaan.

Mystistä kokemusta kuvaillaan osoittamalla sen suuntaan. Viittaamalla, vihjaamalla, kiertelemällä. Vertauskuvin ja metaforin. Toisaalta mystisellä kokemuksella lienee universaaleja piirteitä. Sisältäpäin löytyvä maailma on samanaikaisesti äärimmäisen henkilökohtainen ja äärimmäisen yleinen. Rajattomuuden kokemus voidaan jopa nähdä aivokuvissa päälakilohkon kehonkartan alueen passiivisuutena. Läsnäolokokemuksia voidaan tuottaa tahallisesti ohimolohkoja ärsyttämällä, vaikkakaan tämä ei kaikilla koehenkilöillä tuota yhtäläistä kokemusta.

Voisi miettiä, millä ehdoilla kokemus jonkin suuremman (tai vaikka kuolleen omaisen) läsnäolosta voisi olla yksilön itsensäkin mielestä harhakuvitelmaa. Hallusinoimista ei yleensä pidetä luotettavan tiedon lähteenä. Tuntuu silti siltä, että mystinen kokemus on erityyppinen kokemus kuin varsinainen hallusinointi. Kukaan tuskin sotkee sitä normaalitajuntaan.

Uskonnollisissa perinteissä mystiikan tielle ei yleensä lähdetä yksin, vaan kokeneen opettajan johdolla. Mietiskely tapahtuu ohjatusti, perinteen viitoittamana. Silti mystisiä perinteitä on monia, erilaisia.

Voin ankarasti pinnistellen jollakin hyvin kapealla tavalla ymmärtää esim. morsius- tai kärsimysmystiikkaa. Varmaan ne aukaisevat jonkin kanavan inhimilliselle kokemukselle. Mutta ovatko ne mitenkään sen ylevämpiä, syvällisempiä kuin vaikkapa seksuaalinen nautinto an sich tai masokismi ja syyllisyydessä vellominen? Helpompi on ymmärtää vaikkapa buddhalaista tai tietynlaista kristillistä mietiskelyä, tai suufilaisuutta (Hämeen-Anttilankin hyvin tuntema perinne). Niissä hakeudutaan ensisijaisesti luopumaan oman minän rajallisuudesta, kokemaan jumalyhteyttä.

Myös mystiikalla on omat kognitiiviset ennakkoehtonsa. On oletettava minä tai minättömyys, Jumala tai jumaluus, kaikkeus.

Mystikko on ekspertti mystisen kokemuksen hankkimisessa. Vasta rationaliteettiin liittyneenä se kokemus tuo eksperttiyden myös muissa uskoon ja uskonnollisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Parhaat mystikot ovat olleet melko taitavia pohtimaan uskoaan ja kokemustaan myös verbaalisesti ja analysoivasti. Pelkkä mystinen kokemus ilman tulkintaa ei elä ihmisessä, ei kanna, ei tuota eettistä ja esteettistä reflektiota, joka rikastaa kokemuksen kulttuurisesti merkittäväksi ja kommunikoitavaksi.

Minun ei pitäisi kirjoittaa tästä aiheesta, josta en oikeastaan tiedä mitään. Harvat henkilökohtaiset välähdykseni mystisestä todellisuuden osasta ovat kyllä olleet vaikuttavia, mutta en ole niitä itse pahemmin halunnut jakaa muille.

Myönteistä stressiä?

Jostain syystä tämä lukuvuosi on ollut aika täynnä kaikkea. Pysäyttävä kysymys itselleni, kun mietin omaa ajanhallintaani ja stressiäni, oli ajatus siitä, että ehkä (siis ehkä) stressistä ei tarvitse päästä irti, se voi olla motivoiva voima; on moderni myytti, että stressi on pahasta, jos vain jonkinlainen elämänhallinta silti säilyy. Paineet saavat minut toimimaan tehokkaammin, aikaraot täyttyvät pienillä työtehtävillä. Silti haaveilen pienestä lomasta. Että saisi nukkua monta yötä tarpeeksi. Että olisi irtonaista ajatteluaikaa. Että ehtisi kirjastoon. Olisi aikaa ystäville. Kevät: istua puutarhassa, katsella pilvien kulkua, ruohon kasvua. Kyllä se vielä tulee.

Voimia tulee ihmisten kohtaamisista, pienistä onnistumisista, musiikista. Ne lataavat akkuja. Halaukset ja yhteinen nauru.

Ligidigi

Ensimmäinen aito digiviikko on takana. Tähän asti katsottiin kaapelitv:n likidigiä, jolta teemat ja muut herkut puuttuivat. Viime viikonloppuna kanavia näytettiin malliksi ilmaiseksi aika määrä. Kaikesta tarjonnasta tuli sairas olo, kuin saisi paljon huonoa ruokaa muttei mitään täyttävää ja ravitsevaa. Leffakanavalta olisi sentään voinut katsella C.S. Lewisin rakkaustarinaa, mutten siihen tällä kertaa ryhtynyt. Yhä uusia tositv-sarjoja, urheilua, piirrettyjä, musiikkia, erikielisiä uutisia, pornoakin olisi luultavasti löytynyt yön pimeinä tunteina jolloin minä nukun. Yksi kristillinen kanava toimi ihastuttavan amatöörimäisesti. Yhtään sellaista kanavaa en bongannut, jolla olisi ollut yhteiskunnallista merkitystä esim. vaihtoehtojen esittelijänä.

Digiaika on saanut ihmiset tyytymään vähempään. Kuvan laatu heikkenee ajoittain, kuva pikselöityy, kuvatekstit puuttuvat, tekstiteeveet toimivat entistä huonommin ja vaikeammin. Useimmilla ihmisillä on nauhoitusongelmia. Tietty aina voi ostaa tallentavan boksin, mutta rajoituksensa siinäkin. Kuka haluaa maksaa ylimääräisistä kavavapaketeista kuukausimaksua?

Yksi ystävä luopui tässä yhteydessä tv-maksusta kokonaan. Ihailen, vaikka olenkin itse riippuvainen peruskanavien puuduttavasta viihdevirrasta.

Teemakaan ei ole ollut ihan sellainen ihannekanava kuin toivoin. Uusintojen määrä pyörryttää.

Jos minä saisin päättää, kanavapaketeilta vaadittaisiin parempi kuvanlaatu ja parempi ohjelmatarjonta. Annetut lupaukset paremmasta tekstiteeveestä tulisi toteuttaa. Määrällisen tarjonnan tilalle voisi vaatia laatua. Ihmisille tulisi maksaa korvauksia siitä, että boksit toimivat huonosti ja siitä, että lähetykset ovat vain sinnepäin. Edes YLE ei selviä puhtain paperein.

Naistenpäivää

Tänään sain ennenaikaisesti naistenpäivän ruusun, se ilahdutti tietysti. Iloitsin muutamista lähelläni elävistä mukavista, mutkattomista ja mutkikkaista naisista, joiden seura elvyttää, virkistää, helpottaa. Joiden kanssa voi enimmäkseen nauraa ja joskus itkeäkin.

Silti mietin naistenpäivän mieltä. Voisi sitä tasapuolisesti ruusuttaa kaikki ihmiset. Jokainen ihminen on ruusun arvoinen.

Ihmistenpäivää!

Haikuttaa

Taisteluhaudan
pohjalta ateisti:
"Jumalatonta."

***

Mikä on haiku?
Paikka, jossa putoaa
lumihiutale.

***

Katson taivasta.
Pilvet kertovat tämän
kaupungin unet.

***

Kolme toivomusta?

Jos nyt ja tässä lausuisin mistä tällä hetkellä haaveilen, niin tunnustan ainakin seuraavat haaveet:
1. että pystyn luomaan oman puutarhan yrttitarhoineen
2. että polvi paranee
ja
3. että selviän tästä keväästä hyvin (muutama kriteeri mielessä, osa sitä tyyliä etten sairastu uupumukseen...).

Minästä luopumiset

Miksiköhän blogeissa törmää "Tää sanoo nyt näin" -tyyppiseen tapaan viitata itseen? Onko kyseessä ironia vai subjektiuden kielto? Vai kokeilu molemmilla?

Lapsi leikkiessään puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Behavioristi kommentoi rakastelua: Sää sait, sainko määki?

Minä kirjoitan mielelläni yksikön ensimmäisessä persoonassa. En siis ole persoonan kieltäjä:)

Äh, ei oikeen irtoa. Narsisti kirjoittaa, vaikkei olisi sanottavaakaan.

Tää menis nyt syömään ravitsevaa kouluruokaa.