Ohikulkevan hetken ajan viihdyn tässä tilassa. Kun olen tietoisesti epävarma siitä, mikä on välitön tulevaisuus, katse tarkentuu mahdollisuuksiin. En pelkää kauheasti. Vaikka olenkin murehtijain sukua, joskus tekee hyvää luottaa siihen, että monenlainen tulevaisuus on mahdollinen ja silti hyvä. Suunnitelmia on tehtävä, vaikka varmuutta ei ole.
Niin turvallisuushakuinen kuin olenkin, on muistettava, että elämään ei sisälly takuuta. Terveydestä ei voi olla varma, ei työstä, ei rakkaudesta tai läheisistä. Perunasadonkin voi halla viedä. Että silti uskaltaa kiintyä, sitoutua, heittäytyä - se on elämän laki. Elämä ei ole nuorallakävelyä, mutta kuilun yllä tasapainoilua silti.
Milloinkahan olen valmis vielä ihan oikeasti myöntämään kuolevaisuudenkin? Voiko sitä koskaan kohdata täysillä vai tappeleeko aina vastaan, loppuun asti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti