Olin eilen kenkäkaupassa. Olisin ostanut kotimaiset Kuoma-lenkkarit, mutta omaa kokoani oli vain punaisia ja mustia tarralenkkareita. Siis aikuisille tarralenkkareita!
Työikäisille markkinoidaan ripulilääkettä julistaen, etä on oma päätöksesi, jos et pysty töihin normaalisti. Tämä on minusta medikalisaatiota, ei se, että vaikka vakavaan masennukseen syö lääkkeitä. Lisäksi mainos on armoton kuva siitä, millaisien pelkojen avulla meitä ohjaillaan. On oltava vahva, väsymätön, aina kunnossa (välttyäkseen putoamasta systeemistä?). Otin minäkin toisaalta eilen flunssarokotteen.
Mutta samaan aikaan kaikki on myös toisin. En jaksa tuohtua kaikesta tästä, lateksimaalista ja viipaloidusta leivästä ja hometalokulttuurista, kun kuuntelen Vox Silentiin kaikuvaa laulua. Mieli tyyntyy pakostakin. Eikä se haittaa. Miserere...Outoa miten musiikki ei vanhene. John Dowlandkin puhuttelee yhä, luuttu soi kauniisti ihmisäänen vastaäänenä.
6 kommenttia:
Vanhuksille on tarralenkkarit kivat, minullakin on yhdet, tosi kätevät.
(näytän kuvan tarrakengistäni)
Totta. Asioilla on aina puolensa. On niitäkin, jotka oikeasti tarvitsevat valmiiksi leikattua leipää vaikkapa heikkojen käsivoimien vuoksi.
Voi kuinka mukavaa on huomata, että joku muukin kuuntelee samaa musiikkia!
Teini-ikäiset tarvitsevat myös valmiiksi leikattua leipää ;)
P.S.
Miksei KAIKKI saa kommentoida täällä?
Laittaisin suoran lenkin blogilleni.
Hannele mummu: Täytyypä miettiä. Kiitos ehdotuksesta! Aloitellessani bloggailua en oikein tiennyt, mihin pyrin - en tiedä vieläkään.
Liisa, minäkin ilahdun, kun löydän ihmisiä, jotka kuntelevat samaa musiikkia kuin minä.
Lähetä kommentti