Tänään

Tänään olen halannut useita ihmisiä, saanut myönteistä palautetta, antanut sellaista muille, rukoillut eurovaalien puolesta kevätkirkossa ja miettinyt jossain välissä, onko fundamentalismiin pakko liittää kehäpäätelmiä, nauranut itselleni ainakin kerran varauksetta, hoitanut monia ihmissuhdeasioita, varannut ajan gynegologille, tilannut aurinkolasit ja kylvänyt iisoppia sekä persiljaa ruukkuun parvekkeelle sekä ostanut lisää kehäkukan siemeniä. Ja juonut timjamiteetä yskään!

Tämäkin on ollut hyvä päivä, vaikka maailma ei ole valmis. Kanssaihmisten vuoksi tulevaisuus tuntuu toiveikkaalta. Markku Ojanen vakuuttaa Hyvinvoinnin käsikirjassaan, että elämä on parhaimmillaan, kun ikäviä asioita on suhteessa paljon vähemmän kuin myönteisiä. Mutta raskaita ja ankariakin asioita tarvitaan, muuten kaikkeen hyväänkin turtuu. Itsestäänselvyyksiä ei osaa arvostaa. Joskus on menetettävä jotain, jotta näkee sen arvon.

Säröt ja murtumat

Aikuisuuteen kuuluu luitten haurastuminen. Murtumien parantuminen kestää, ja luutuminen on epävarmaa. Nuoret eivät ole niin hauraita, tässä suhteessa.

Maailmankuvaan liittyy henkinen luukato. Jotenkin tuntuu, että iän myötä alkaa melkein kaivata säröjä ja murtumakohtia. Aukkoja kaikkitietävyydessä, omassa ja muiden. Sellaista tuntua, joka liittyy kehitteillä oleviin ajatuksiin, entisten totuuksien liukenemiseen.

Tämä hauraus tuntuu minusta paljon vankemmalta kuin jääräpäisyys ja selkärankainen omien ajatusten takana seisominen.

Joskus kauan sitten nuorena muistan saaneeni puheilmaisun kurssin opettajalta palautetta itsestäni. Hänestä minun olisi syytä harjoitella taipumista, etten murtuisi. Olin silloin kai niin varma. Sisäinen epävarmuuteni oli hyvin verhoiltu itsevarman esitystyylin naamion taakse. Vaikutin ylpeältä ja tietävältä, vaikka olin tavattoman arka ja pelokas. Ei tuo palaute minua murtanut, pikemminkin se tuntui siltä, että tuo opettaja oli nähnyt jotain olennaista. Joskus opettajatkin opettavat jotain, millä on väliä.

Ylistys tällekin päivälle

(omistettu Elizabeth Alexanderille)

Tälläkin hetkellä jossakin päin maailmaa joku korjaa traktoriaan, pyyhkii hihaansa öljyä kädestään; opettaja jossain on pikkuisen paremmalla tuulella, kuuntelee kärsivällisesti oppilastaan; paikallisbussit kulkevat, naiset istuvat katsellen ulos ikkunasta muuttuvaa taivasta tulevaa enteillen; ihmiset kohtaavat, jälleen.

Heräsimme tähän aamuun ja kukaan ei ollut murhannut presidenttiä, askel ei tuntunut raskaalta, uskaltauduimme aloittamaan lauseen, kirjoittamaan runon. Tiesimme pystyvämme melkein mihin vaan. Tulevaisuus aukesi edessämme tienä jota on mahdollista kulkea.

Jollakin soi vielä korvissaan juhlakonsertin kumu, puheen kaiku. Presidentin arvokkuudesta tuntui tarttuneen jotain omaan arkeemme, tämän maailman toivon rakennusaineeksi. Mekin nostimme katseemme pystympään. Ryhti oikeni, eikä hävettänyt elää osana tätä sukupolvea.

Talvi on valoa täynnä ja huomisia edessä vielä monta. Ei pelota uskoa ihmisiin, ihmiseen. Tällaisena päivänä tietää, mikä on tärkeää. Että voi uskoa, toivoa, rakastaa.

Joulun tähti on ehdoton...

Kuusenhakumatkalla meren rannassa yksinäinen kirkas tähti loisti eteläkaakossa (ei-niin-oppinut arvaus, suunnat eivät ole vahvuuteni). Ihmettelin sen loistoa, tuntui melkein artefaktilta. Puoliso muistutti Fregen iltatähti/aamutähti -esimerkistä ja totesi, että eikös se ole Venus. Löysin tähtitaivaalta sentään Otavankin. Teoksen tunnusta siellä ei näkynyt.

Vaikka mieli oli kyllästetty jouluassosiaatioilla, ne viipyivät. Mutta pian tähtitaivas toi mieleeni kaikki ne aiemmat tilanteet, joissa olin ihmettynyt tähdistä ja kokenut vähintään kvasipyhiä hetkiä. Sitten Abrahamin, Isakin ja Jaakobin Jumala alkoi puhua tähtitaivaan kautta, ja vasta viimeiseksi tuikki mielen näyttämöllä Betlehemin tähti. Mikä sytytti hermoverkoissani Juicen klassikon, Sika-laulun ja lapset laulamaan epävireisesti: Joulun tähti on ehdoton...

Marraskuuta

Aamuviideltä pikkukaupungissa ei ole kovin pimeää. Koivujen rungot heijastavat markettien lastauslaiturien ja harvakseltaan tönöttävien katulamppujen valjua valoa. En ole yksin maailmassa: kerrostalon ikkunoista näkee, että joku valvoo jo. Kadunlakaisija kävelee kärrynsä kanssa zeniläistä rauhaa huokuen.

Koulutuspäivä pidetään Olympiastadionilla. Ikkunasta näkee vihreän nurmen. Tuntuu siltä, kuin paikka olisi yhtä aikaa väärä ja oikea.

Opin toisia asioita kuin olisi ehkä pitänyt. Intialainen ruoka maistuu hyvältä. Teetä en tunnista, olisiko se chaita. Keskustelemme pöydässä trendikahveista.

Kävelen linja-autoasemalle. Matka on opiskeluajoista pidentynyt, tahtini ei ole yhtä rivakka vaikka tuuli sitä onkin. Eduskuntatalon rappusia laskeutuu joukko herroja. Ne tunnistaa pönäkästä olemuksesta ja mustista villaisista takeista. Muutenkin pääkaupunkilaiset ovat pukeutuneet arvokkaasti ja statustietoisesti. Nuhruistun sisäisestikin siitä havainnosta.

Bussi kiitää pimeyden läpi. Rekkoja ohitettaessa tulee ohitettua oikealta aaverekka, joka hetken päästä häviää näkyvistä. Jään tuijottelemaan ikkunaan heijastuvia kuvia, tapahtumien varjoja. Mieli tuottaa ajatuksia, jotka unohdan saman tien vaikken aikonut. Luen Mazzarellaa ruotsiksi, huomaan makustelevani hänen lauseitaan kuin lausuisin niitä itselleni. Toimin siis välillä kuten behavioristit uskoivat kaikkien lukijoiden toimivan.

Seuraavana päivänä saan kuulla, että veljeni on vaihtanut nimeä. Minä en ole koskaan vaihtanut etu- tai sukunimeäni. Olen liian kiintynyt identiteettiini, ehkä. Nimeä vaihtamalla saattaa ehkä tulla toiseksi ihmiseksi. Veljestäni on tullut onnellinen. Hänellä on parantavat kädet.