perjantai 26. joulukuuta 2008

Lukuromaaneista Plantingaan

Loma-ajan yksi nautintoja on sukeltaa lukuromaanien pariin, jäädä tarinoiden imuun. Lukuromaani on hauska genre, naisille mitä ilmeisimmin suunnattu romaanilaji, joka ei ole aivan viihderomaanin tasoa kliseisyyden asteessaan mutta johon kuuluu kuitenkin tietty perusoptimismi, maailman myöntäminen ja siunaaminen; lukuromaanit ovat hyväntahtoisia kieltämättä elämään kuuluvaa pimeää puolta tai väistämätöntä murhetta ja huolta. Ehkä amerikkalaisen kultakauden elokuvissa oli jotain samaa. Lukuromaani on säilyttänyt suvaitsevan ja elämänmyönteisen eetoksen aikana, jolloin älyköt harrastavat paljon nihilistisempää otetta olemiseen. Siksi pidän lukuromaaneista, vaikka koko sana onkin hassu. Mitä muuta romaanille voi tehdä kuin lukea sen?

Deborah Smithin uusimman löysin anopin joululukemistopinosta. Tarinan myötä minussa laimeni elämäntapaoppaita kohtaan tuntemani ärtymys. Hyvä romaani muuttaa aavistuksen ennakkoluulojamme...Yksi henkilöistä oli selvinnyt hengissä pahasta lapsuudestaan lukemalla Pealen optimismikirjaa Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Menestysteologian vieraannuttama myytti ihmisestä oman elämänsä sankarina saattaa olla joskus myös hyvästä. Pakkohan se on myöntää. Ehkä illuusio on joskus tikapuu, jolla voi oikeasti kohota taivaisiin tai ainakin ylemmäksi oman elämänsä notkosta. Ihmisen mieli on yllättävän voimakas. Usko pelastaa, koska se saa aikaan tekoja.

Joulupäivänä käperryin lukemaan myös n&n-lehden uusinta numeroa. Uskontokritiikkijutuissa oli hauskoja pätkiä, jotka herättivät paljon ajatuksia puoleen jos toiseenkin. Tomperin ajatukset Pascalin vedonlyönnistä tavoittivat hyvin humanismin moraalisen eetoksen. Jäin miettimään myös taas kerran Plantingan hassua argumenttia teistien episteemisestä perustellummuudesta. Jos siis Jumala on olemassa, ihmiset voivat uskoa järkensä luotettavuuteen. Tämähän muistuttaa Descartesin perustelua aistien luotettavuuden takuuna olevasta Jumalasta. Jatkaakseni Plantingan aloittamaa päättelyketjua minun on kuitenkin tehtävä erilaisia päätelmiä. Jos teismi ontologisena ja metodisena alkuoletuksena johtaa järjen luotettavuuteen, niin silloin ihmisten järjellään tekemät päätelmät tieteessä ja muutenkin ovat suhteellisen luotettavia. Siis teistin tulisi luottaa tieteen ja ajattelun ja järkeilyn tuloksiin. Jos se (inhimillinen ajattelu) taas kumoaa oman ennakkoehtonsa, niin silloinhan teismi olisi itsensäkumoavaa?

Toisaalta en usko Plantingan alkuehtoihin. Evoluutioteoriasta ei seuraa järjen epäluotettavuus. Pikemminkin voisi ajatella, että maailmassa pärjätäkseen kullakin lajilla täytyy olla vähintään jossakin määrin luotettava tapa saada tietoa maailmassa hengissä selvitäkseen. Tämähän on itsestäänselvyys. Evoluutioajattelu melkein edellyttää tietynlaisen episteemisen realismin (ainakin kriittisessä muodossaan). Jos siis ihminen on kehittynyt uskomaan yliluonnollisiin olentoihin kuten henkiin, jumaliin ja sieluun, sekin voi olla luotettavaa tietoa.

En ole lukenut Plantingaa juurikaan. Voihan olla, että järjen luotettavuus koskee vain kristittyjä. Silloin jokaisen kristityn tulisi olla samaa mieltä luonnontieteen tosiasioista. Näin ei ole. Siis: joko vain joku joukko kristityistä on aidosti uudistisyntyneitä eikä meillä ole mitään keinoa saada selville järjen avulla mikä niistä, tai teistinen reformoitu alku-uskomus kumoutuu koska se johtaa täysin kokemuksiemme vastaiseen lopputulokseen. Tai sitten meidän on uskoteltava yksimielisyys sinne, missä sitä ei ole.

Taitaa olla aika mennä tekemään lisää rosollia. Palauttanee maan tasolle. Taitavat teistit ja ateistit sentään olla yksimielisiä rosollinteon kaltaisista asioista?

torstai 25. joulukuuta 2008

Joulun tähti on ehdoton...

Kuusenhakumatkalla meren rannassa yksinäinen kirkas tähti loisti eteläkaakossa (ei-niin-oppinut arvaus, suunnat eivät ole vahvuuteni). Ihmettelin sen loistoa, tuntui melkein artefaktilta. Puoliso muistutti Fregen iltatähti/aamutähti -esimerkistä ja totesi, että eikös se ole Venus. Löysin tähtitaivaalta sentään Otavankin. Teoksen tunnusta siellä ei näkynyt.

Vaikka mieli oli kyllästetty jouluassosiaatioilla, ne viipyivät. Mutta pian tähtitaivas toi mieleeni kaikki ne aiemmat tilanteet, joissa olin ihmettynyt tähdistä ja kokenut vähintään kvasipyhiä hetkiä. Sitten Abrahamin, Isakin ja Jaakobin Jumala alkoi puhua tähtitaivaan kautta, ja vasta viimeiseksi tuikki mielen näyttämöllä Betlehemin tähti. Mikä sytytti hermoverkoissani Juicen klassikon, Sika-laulun ja lapset laulamaan epävireisesti: Joulun tähti on ehdoton...

JOPOKO-hanke

JOPOKO-hanke (Joulu Poliittisesti Korrektiksi -hanke) on uusi, joulun kehittämiseen suunnattu hanke, jonka rahoitus on vielä auki.

Hankkeen tarkoitus on joulunvieton heteronormatiivisen ja rasistisen piilosisällön dekonstruointi ja joulun rekonstruinti poliittisesti korrektilla tavalla.

Esimerkiksi hankkeeseen sitoutuneiden yhteisöjen tulisi miettiä joulun peruskarakteereja avoimen sukupuolineutraalisti. Voisiko joulupukki olla joka toinen vuosi nainen? Miksei joulukuvaelman hahmoja voisi miehittää ja naisittaa vapaammin? Musta tyttöjeesus seimessä avaisi silmät huomaamaan jouluun sisältyvän piilosyrjinnän. Pienten poikien tulisi saada olla enkeleitä, Lucia-kulkuelaisia tai Marioita, tyttöjen tulisi vapaasti voida olla paimenia tai tonttupoikia.

Hankkeen pilotointijaksoon haetaan nyt yhteisöjä, joista halukkaat yhteidön edustajat voisivat osallistua ykkösvaiheen ideointiin ja osaamiskartoitukseen. Hankkeen vision ja mission tunnettuuden edistämiseen on haettu rahoitusta opetusministeriöltä. Myös EU-rahoitusta on haettu, ja tarkoitus on edetä ensin Suomessa, sitten monikotimaiselta pohjalta.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Mythos ja logos

Ainakin Karen Armstrong esittää, että mythos ja logos osattiin erottaa erilaisina tietämisen tapoina jo arkaaisina aikoina. Uskoisin, että siihen jollakin tasolla pystyvät jopa nykyiset fundamentalistit (oli sitten kyse red-letter Christianeista, raamattuvyöhykkeen junteista, eri sortin ortodoksijuutalaisista tai jopa Jehovan todistajista) tai ainakin enemmistö heistä. Usko on kuitenkin eniten orientaatiojärjestelmä, ei tapa selvittää, mitä ilmaston omituistumiselle tehtäisiin. Joillekin se voi sitten olla veruke hyväksyä epätodet ja todeksi toivotut tiedot (kuten että ei tässä mitään hätää, jatkakaa vaan kuluttamista, ei ilmasto oikeasti lämpene - täysin epäraamatullinen kanta muuten, jos ollaan johdonmukaisia), mutta sen ohella ihmiset tekevät suodatustyötä koko ajan: tämän otan todesta, tätä en. Niin sen kuuluukin olla. Kaikki uskonnot ovat kahvilauskontoja (väite Jakobsilta).

Opin paljon lukiessani A.J.Jakobsin kirjaa Raamatullinen vuosi. Lisäksi minulla oli lukiessa hauskaa.

Mythoksesta ja logoksesta vielä sen verran, että tieteissäkin on mythoksensa. Eivät tieteilijätkään ihan niin skientistejä ole, että luulisivat teorioidensa olevan sama kuin totuus.

Komeetta on kaunis


Päivän kateudenaiheeni on luonnontieteilijöiden ymmärrys isoista ja pienistä asioista, ja heidän pääsynsä maailman kauneuteen. Humanistina voin käydä hetken terävästä tai viisaasta (kunhan en jää kiinni kaikesta siitä, mitä en tiedä tai ymmärrä), mutta (hyvien) luonnontieteilijöiden tarkkaa otetta todellisuudesta minulla ei ole. On vain arkikokemus: aamut, joiden taivas valaistuu täsmällisen eri tavalla joka ikinen päivä, kaupunki yläkerran ikkunasta tarkasteltuna, hidas kävely uteliaana, kurkistelu portinpielistä sisäpihoille. Ihmiset, heidän kasvojensa uurteiden kertoma tarina. Sisälläni soiva musiikki.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Fiktiiviset henkilöt

- Päivää. Miksiköhän en ole saanut tekijänpalkkiotani?
- Päivää. Ja kukahan te olette?
- Herra Dennett, tämän kirjan kirjoittaja.
- Jaahah. Todistakaahan, että te olette olemassa, niin palataan asiaan.
- Kuinka niin?
- Kirjassannehan todetaan, että minä on pelkkää fiktiota. Emme voi maksaa tekijänpalkkioita henkilöille, joita ei ole olemassa.
- Minähän tarkoitin lähinnä sitä, että jossakin mielessä olemme kaikki eräänlaisia biologisia koneita jotka vain luulevat olevansa persoonia ja tajunnallisia olentoja.
- ja kukahan mahtaa olla se minä, josta te nyt puhutte? Uusi fiktio?
- Ymmärrätte tahallanne väärin!
- Meidän yhtiömme ei maksa mitään sellaisille henkilöille, joiden tajunta on vain epifenomenaalista. Hehän eivät oikeastaan kärsi lainkaan rahojen puutteesta. Sekin on vain fiktiota.
- No ei kai sitten voi mitään. Näkemiin.
- Ihan kuin olisin juuri kuvitellut tähän jonkun fiktiivisen henkilön. Mielenkiintoista.

torstai 11. joulukuuta 2008

Kun joululaulutkaan eivät auta

Kävin eilen laulamassa ruotsinkielisiä kauneimpia joululauluja. Päädyin sinne usoraan töistä, oli mennyt tavallista myöhempään. Välistä juuri tällaisina hetkinä musiikki reväyttää stressin pois, tuo uuden vireen. Nyt jotenkin ei. Vika ei ollut ohjelmassa, lesitykset olivat upeita/liikuttavia. Olin vain itse liian poissa. Nukuin pitkän yön, aamulla jaksoin taas nauraa hyville asioille. Uni on parantaja vailla vertaa.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Mikä tässä ajassa on vialla...

Miksi nuorisomme voi huonosti? Miksi mielenterveyssyistä eläkkeelle jäävien (nuorehkojen ihmisten) määrä kasvaa?

Juutun miettimään kysymystä, johon en voi tietää oikeaa vastausta. Uumoilen syiden olevan jonkin seuraavista:

- säästötoimet lapsiperheiden tuessa laman jälkeen (ja sitten siitä tuli maan tapa)
- aikamme uusliberalistinen henki ja usko siihen, että jokaisen tulee pärjätä omillaan
- työelämän jatkuva, yhäti jatkuva kurjistuminen ja töiden uusjako: jolla on, sille annetaan, ja jolla ei ole, siltä otetaan pois ihmisoikeudetkin
- suomalaisen kasvatuskulttuurin häpeään, syyllisyyteen ja itsevihaan kannustava perinne ja sitä uudistava uusvälinpitämättömyys
- meihin rakennetut väkivallan ylisukupolviset taakat, joista yksi rypäs tulee kansalaissodan, seuraava talvi- ja erityisesti jatkosodan traumoista
- tähän puutteenalaisuuteen (eli rakkauden ja hyväksynnän puutteeseen) liittyvä uskomus siitä, että oman sisäisen tyhjyyden voi täyttää joko ruualla, juomalla tai kerskakulutuksella
- jumalauskon vaurioituneisuus ja siihen liittyvät ahdistukset, jotka estävät ainakin osaa meistä turvautumasta uskonnon parhaisiin perinteisiin turvanamme ja lohtunamme
- liian nopea muutos teollistuneeseen, teknillis-edistyneeseen kulttuuriin, minkä seurauksena luontosuhteemme ei ole käynyt läpi tarvittavaa siirtymää naiivista etnisesti hyväksytystä luonnon hyödyntämisestä kohti tiedostavampaa ja viisaampaa luontosuhdetta
- tämän kaiken osin aikaansaama perimmäisen yksinäisyyden tunne, jonka taustalla on turvattomien kiintymyssuhteiden pitkällinen historiallinen ketju

Ei, en osaa kirjoittaa tästä. Ahdistun, ajatus ei kulje. Uskon lujasti siihen, että muutos on mahdollinen, että emme ole tuomittuja rakkaudettomaan ja vastuuttomaan monikotimaisten yritysten irtisanomisten meille opettamaan avuttomuuteen. Mutta miten? Kenellä näinä aikoina on energiaa muuttaa mitään, vastustaa mitään niin, että se ei jää ruikutukseksi? Ei minulla.

Niin, ja sitten inhoan hankkeita ja hankerahan helppoutta. Siitä lisää toiste.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Kuin kuvastimessa

Vasta 1800-luvulla peileistä tuli täysin kirkkaita. Sitä ennen ensimmäiset lasipeilitkin olivat jossain määrin vääristäviä tai sumeita. Paavalin ajan peilit oli tehty metallista, eivätkä ne heijastaneet todellisuutta kuin heikosti, vähän sinne päin. Kuin yrittäisi meikata järven pintaa katsellen.

Metafora sumeasta kuvastimesta ihmisen tietämisen tapana on silti kaunis. Vaikka peilimme olisivat kirkastuneet, eivät ne silti täysin kuvasta sitä, mikä on. Ja vääristäviä peilejäkin riittää, muuallakin kuin huvipuistojen peilitaloissa.

Omaa todellisuuskuvaansa tarjoaa myös uusi sivusto: et-opetus. Tämän peilin mukaan koulujen uskontotunneilla opetetaan väärin, ei-naturalistisesti. ET-opetuksessa sen sijaan opetetaan kriittisyyttä ja suvaitsevaisuutta.

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Miksemme pysty kuvittelemaan kuolemaamme

Vapaa referaatti Scientific Americanin jutusta Never Say Die (Jesse Bering)

Lähes jokainen ihminen kuvittelee mielensä olemassaolon jatkuvan ruumiin kuoltua.

Ilmeisesti tämä ajattelutaipumus ei johdu uskonnosta, olemattomuudenpelosta tai mielenfilosofisista päätelmistä vaan tietoisuuden luonteesta, väittää Jesse Bering artikkelissaan.

Sosiaalipsykologiassa on esitetty teoria siitä, että kuolemanpelon torjuminen ja minän katoamisen ajatuksen pitäminen pois mielestä on tärkein syy kuolemattomuususkomuksiin. Siispä esimerkiksi kirjoittamisen salainen motiivi on pitää yllä ajatusta omasta eräänlaisesta kuolemattomuudesta.

Tämän vastaisesti Bering esittää, että suurin syy kuolemattomuusajatuksiin on ihmisen kognitiivinen rakenne ja esi-isiltämme periytyvä taipumus ajatella irrationaalisesti suhteessa omaan tietoisuuteemme. On yksinkertaisesti vaikeaa tai mahdotonta ajatella olevansa kuollut: "minä" kokemassa kuoleman johtaa ajatukseen siitä, että kokeva minuus säilyy vielä kuolemassakin. Goethe huomautti,että jokainen kantaa kuolemattomuuden todistusta itsessään; ensimmäisen persoonan näkökulmasta kuolemaa ei ole.

Beringin tutkimuksessa eräs kuoleman lopullisuuteen uskova koehenkilö kuvasi kuolleen miehen ajatuksia tyyliin "tietysti Richard tajuaa olevansa kuollut, nyt hän vihdoin tajuaa, että kuolema on kaiken loppu". Psykologisen jatkuvuuden ajatus on siis vahva jopa näennäisen naturalistisesti ajattelevilla ihmisillä.

Kuolema ei muistuta mitään aikaisemmin kokemaamme. Siksi sen ajatteleminen on vaikeaa. Lapset vertaavat kuolemisen tuntuvan unelta tai hämäryydeltä.

Barrettin mukaan kuoleman lopullisuuden tajuamisesta ei ole mitään evolutionaalista hyötyä.

Kulttuuri, ympäristö ja kasvatus voi voimistaa psykologiseen jatkuvuuteen uskomista, kövi ilmi lapsilla Espanjassa 2005 tehdystä tutkimuksesta, jossa vertailtiin katolista ja maallista koulua käyvien lasten ajattelun kehitystä kuolutta hiirtä koskevan tarinan avulla.

Lapsen on kehityksessään opittava persoonan pysyvyys eli se, että ihmiset pysyvät olemassa, vaikka emme näe heitä. Tämän kyvyn yksi kääntöpuoli saattaa olla se, että ulotamme persoonan pysyvyyden vielä ruumiin kuolemankin ylitse - vaikka tietoisesti ajattelisimme sielun ja ruumiin yhteydestä toisin.


Lähde:
Never Say Die: Why We Can't Imagine Death
Why so many of us think our minds continue on after we die

By Jesse Bering

tiistai 25. marraskuuta 2008

Roolileikkejä

(Kuva: Sampo Kaikkonen)
On monta tapaa elää monta elämää.

Yksi on kuvitella itsensä mahdollisiin maailmoihin. Kirjoittaa ne eläviksi, herättää henkiin itsensä jossakin muualla, jonkun toisen housuissa.

Toinen on näytellä. Kun on rooliasussa ja se alkaa tuntua toiselta iholta, laskee leikkiäkin roolinsa sisältä, on jokin muu. Ja sitten voi kuitenkin palata takaisin itsekseen. (And if I got to trouble I would be another me...)

Kolmas on uusi alku. Joku muuttaa eri maahan, toinen menee naimisiin tai eroaa, vaihtaa miestä/naista, ammattia, uskontoa, nimeä tai tyyliä. Tatuoi pakaraan perhosen. Rakastumallakin voi tulla joksikin toiseksi, vahvemmaksi, viisaammaksi.

Neljäs on eläminen muiden kautta. Toisten elämän varastaminen tai siinä vierailu. Uusia ihmisiä tuntemalla muuttuu joksikin, mitä ei aiemmin ollut.

Viides on lukemisen tie. Se on edelliselle sukua. Elokuvat ja teatteri ja kaikki muu vastaava avaa saman samastumisen polun.

Blogissakin voisi olla joku muu. Mutta samalla on kuitenkin vanha itsensä.

Sen löytää aina edestään, vaikka kuinka luuli muualle ja muuksi menneensä.

torstai 20. marraskuuta 2008

Logiikan harjoitus

Oletetaan seuraavat premissit.

1. Yhteiskunnan lakeja tulee noudattaa. Syrjiä ei saa.
2.a. Nainen voi olla pappi.
2.b. Nainen ei voi olla pappi.
3. a. Nainen ei voi olla naisen kanssa naimisissa.
3.b. Nainen voi olla naisen kanssa naimisissa.
4.a. Pappi ei saa elää rekisteröidyssä parisuhteessa.
4. b. Pappi saa elää rekisteröidyssä parisuhteessa.
5. Pappi/kristitty ei saa hylätä puolisoaan.
6. On olemassa vähintään yksi pappi, joka on naimisissa ja vaihtaa sukupuoltaan.

Jos valitaan premissit 1, 2b, 3a, 4a ja 5 ja premissi 6 osoittautuu todeksi, mihin päädytään? (Ainut looginen vaihtoehto olisi joko kieltää sukupuolenkorjaus tai vaatia sukupuolenkorjaajalta itsesyrjintää eli vapaaehtoista eroa virastaan.)

Jos valitaan premissit 1, 2a, 3b/4b sekä 5 ja premissi 6 osoittautuu todeksi, ongelmaa ei seuraa.

Ongelma ei tietenkään ole looginen. Eettisesti olisi erittäin arveluttavaa hylätä premissit 1 tai 5. Voidaan olettaa myös lisäpremissejä:
7. Ihmisellä on velvollisuuksia itseään kohtaan: oman sukupuolisuuden kieltäminen on väärin.
8. Ihmisellä on velvollisuuksia myös muita kohtaan: erityisesti hyväosaisilta ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevalta on voitava odottaa, että hän ei suostu syrjinnän kohteeksi vaan puolustaa oikeuksiaan (huolimatta siitä, että kaikki eivät pidä asiasta) siksikin, että näin autetaan muita vastaavassa asemassa olevia.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

tiistai 11. marraskuuta 2008

Myytti romanttisesta kuolemasta

Vastikään katselin opiskelijoiden kanssa filmiä tappavista lahkoista. Lahkolaiset olivat aidosti valmiita kuolemaan ja tappamaankin johtajansa puolesta.

Onko asioita, joiden puolesta kannattaa kuolla? Yhä vähemmän. Mutta on paljon asioita, joiden puolesta ja takia kannattaa elää.

Rakastavaisten kaksoisitsemurhissa en ole koskaan nähnyt juuri muuta kuin väärinkäytettyä valtaa. Haluta nähdä rakkaansa kuolleena? Voiko itsekkäämpää, paskamaisempaa halua olla. Kirjoittakoot kirjailijat siitäkin, mutta soisin niin, ettei kukaan minulle läheinen joutuisi sellaisen rakkauden pauloihin, jossa kuolema ja hävitys estetisoituu. (Ymmärrän juuri ja juuri tuon ajatuksen viehätyksen, ihminen kun olen. Mutta kuinka monta turhaa uhria tuollakin myytillä on? Kuinka moni itsemurhaaja leikkii ajatuksella siitä, kuinka kaunis on kuoltuaan, joko näkynä tai tarinana - ja kuinka kaukana totuus on tuosta ajatusleikistä?)

Tottakai vainaja voi olla kaunis. Kaunein on vanhus, joka on kuollut luonnollisen kuoleman oman aikansa tultua päätökseen. Kaunis on vanha iho, kaunis aukirevähtänyt katse, niin toisenlainen kuin pikkuvauvan, vasta maailmaan tulleen. Vaikka molemmat tuntuvat katsovan jonnekin, minne me emme näe.

Äänen katoaminen

Googlasin otsikon hakusanalla, kun ääni oli kolmatta päivää kadoksissa. Löysin pohdintaa koneellisesta äänestyksestä ja kurkunpään tulehduksesta ynnä muista äänihäiriöistä.

Yhteys on ehkä olemassa noiden kahden asian välillä. Hyvässä, terveessä maailmassa jokaisen ääni kuuluu. Ja tulee kuulluksi.

Jos menettäisin ääneni, olisin ehkä joku toinen. Ääneni on minulle tavattoman tärkeä. Se on tapa olla yhteydessä maailmaan. Kirjoittaessani en ole ihan varma siitä, kuuluuko tekstissä minun ääneni. On kuin koko ajan puhuisi syntetisaattorin koneäänellä. Jotakin uupuu. Sävyt, hitauden vaihtelut. (Kuinka monella erilaisella äänellä voi sanoa: minä rakastan sinua?)

Äänessä on osa ihmisen voimaa. Jopa kuiskauksessa.

torstai 6. marraskuuta 2008

Lukemisen ihmeellinen ote

Jäin vahingossa lukemaan loppuun Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -kirjan.

Näyte kirjan upeasta, ajatteluttavasta, rauhallisesta proosasta:

"Ne olivat dramaattisia iltapäiviä - ja draaman aihe oli Bill, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua, koska hänen lähellään ollessani minä tunsin hänen painonsa. Se mies oli painava elämästä. Usein me ihailemme vain elämän keveyttä. Ihmiset jotka näyttävät painottomilta ja huolettomilta, jotka leijuvat sen sijaan että kävelisivät, vetävät meitä puoleensa torjuessaan tavallisen maan vetovoiman. Heidän huolettomuutensa matkii onnellisuutta, mutta Billissä ei sellaista ollut. Hän oli aina ollut kallio, massiivisen iso ja täynnä magneettista voimavarausta. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseet ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. En ollut koskaan tutkinut tuota tunnetta, en edes myöntänyt sitä itselleni, mutta silloin myönsin. Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. Olin kadehtinut häneltä Lucillea. Ja Violetia. Olin kadehtinut häneltä markia, ja vain siksi että poika oli hengissä. Totuus oli katkera, mutta Billin tuska paljasti hänen luonteestaan uudenlaisen haurauden, ja tuo epävarmuus teki meistä tasavertaisempia."

Pidän tietysti kirjasta myös esineenä. Paksu kirja on lupaus, runsauden sarvi, lapsuuden ahmimisiästä (mikä sopii myös kirjan yhteen teemaan) sisäistetty hyvä objekti.

Tarina on tyly ja surullinen. Hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Hyvät ihmiset onnistuvat jotenkin kasvattamaan lapsistaan vaihdokkaita tai aavepoikia. Rakkaus ei kestä elämän painoa. Hyvät yritykset ja kärsivällinen hellyys ei kannattele lapsesta asti jakautunutta poikaa. Edes taide ei kestä, ainakaan kaikki. Mutta paljon jää. Yksityisten ja yhteisten muistojen hauraat kerrostumat reunustavat totuuden jäljittämisen polkua, valheet ja teeskennellyt identiteetit katoavat, menettävät merkityksen jota niillä ei ehkä koskaan ollut sellaisinaan. Rakastan Hustvedtin yksinkertaista, vanhanaikaista moraalista paatosta ja sitä herkkyyttä, jolla hän kuvaa monenlaisia ihmisiä: Billin Dan-veljeä, erinäisiä suurkaupungin lietteistä nousevia hahmoja, joilla silti on inhimillinen arvokkuutensa, jopa niitä, joiden osaksi jää olla ihmisiä ilman myötätunnon kykyä (ja jotka sitä kautta ovat menettäneet jonkin perimmäisen yhteyden toisiin ihmisiin). Pidän sitä, että tarina tunnustaa inhimillisen perspektiivin keskeneräisyyden ja useiden tarinoiden rinnakkaisen ehkä-olemassaolon.

Olin niin kuvitellut nukkuvani päiväunet, mutta romaani riisti sen hetken minulta. Luopuessaan saa:)

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Marraskuuta

Aamuviideltä pikkukaupungissa ei ole kovin pimeää. Koivujen rungot heijastavat markettien lastauslaiturien ja harvakseltaan tönöttävien katulamppujen valjua valoa. En ole yksin maailmassa: kerrostalon ikkunoista näkee, että joku valvoo jo. Kadunlakaisija kävelee kärrynsä kanssa zeniläistä rauhaa huokuen.

Koulutuspäivä pidetään Olympiastadionilla. Ikkunasta näkee vihreän nurmen. Tuntuu siltä, kuin paikka olisi yhtä aikaa väärä ja oikea.

Opin toisia asioita kuin olisi ehkä pitänyt. Intialainen ruoka maistuu hyvältä. Teetä en tunnista, olisiko se chaita. Keskustelemme pöydässä trendikahveista.

Kävelen linja-autoasemalle. Matka on opiskeluajoista pidentynyt, tahtini ei ole yhtä rivakka vaikka tuuli sitä onkin. Eduskuntatalon rappusia laskeutuu joukko herroja. Ne tunnistaa pönäkästä olemuksesta ja mustista villaisista takeista. Muutenkin pääkaupunkilaiset ovat pukeutuneet arvokkaasti ja statustietoisesti. Nuhruistun sisäisestikin siitä havainnosta.

Bussi kiitää pimeyden läpi. Rekkoja ohitettaessa tulee ohitettua oikealta aaverekka, joka hetken päästä häviää näkyvistä. Jään tuijottelemaan ikkunaan heijastuvia kuvia, tapahtumien varjoja. Mieli tuottaa ajatuksia, jotka unohdan saman tien vaikken aikonut. Luen Mazzarellaa ruotsiksi, huomaan makustelevani hänen lauseitaan kuin lausuisin niitä itselleni. Toimin siis välillä kuten behavioristit uskoivat kaikkien lukijoiden toimivan.

Seuraavana päivänä saan kuulla, että veljeni on vaihtanut nimeä. Minä en ole koskaan vaihtanut etu- tai sukunimeäni. Olen liian kiintynyt identiteettiini, ehkä. Nimeä vaihtamalla saattaa ehkä tulla toiseksi ihmiseksi. Veljestäni on tullut onnellinen. Hänellä on parantavat kädet.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Abrahamin uhri

Nuori Abraham kuului fundamentalistiseen kirkkokuntaan. Lapsesta asti hänelle oli opetettu oikeita arvoja ja kuuliaisuutta Jumalalle.

Nyt Abraham oli elämänsä vaikeimman kysymyksen edessä. Hän oli löytänyt rakkauden, Isakin. Isakin sylistä hän löysi maanpäällisen taivaan. Mutta täytyikö hänen luopua tästä rakkaudesta saadakseen hyväksynnän taivaalliselta isältään? Tätäkö usko häneltä todella vaati? Elämää ilamn rakkauden tuomaa lohdutusta ja turvaa? Ikuista yksinäisyyttä?

Murheellisin mielin hän pohti, josko Jumala tekisi hänelle sen mitä patriarkka-Abrahamille - ilmoittaisi viime hetkellä, että älä suotta uhraa rakkauttasi vaan juhli sitä, elä se todeksi, mutta vain jos hän olisi valmis sen uhraamaan. Tätä testiä Abraham ei uskaltanut Jumalalleen tehdä. Entä jos Jumala ei sitä läpäisisikään?

Mitä onni on?

Luin tänään yhdeltä istumalta Petri Tammisen pikkukirjan Mitä onni on.

Niin paljon kuin elämässäni olen kysymystä pohtinut ja pohdituttanut, vastaus pakenee. On niin paljon, mistä luopuminen tuntuisi epäonnelta; toisaalta kuinka tärkeää on olla onnellinen? Ei se ainakaan mikään ihmisen velvollisuus voi olla. On lupa myös epäonnistua. Tärkeämpää lienee, ettei tunne olevansa kenenkään muun onnen esteenä - ja ainahan sitä on, jossain mielessä, jos on kenellekään vähimmässäkään määrin tärkeä.

Onko onnea tärkeämpää kokea merkityksellisyyttä? Tai yhteyttä?

Tamminen jaksaa kirjoittaa hauskaa tekstiä arjesta ja pienistä ihmisistä. Tarinan Liisa-vaimoa alkaa ymmärtää, minäkertojan äärimmäinen itseensäkäpertynyt puuhastelu paljastaa, ettei hänellä ole hajuakaan onnesta. Siispä siitä on luontevaa kirjoittaa kirja. Onnesta tulee hanke. Projektielämässä lilluminen tuottaa hauskoja irtohuomioita pienistä asioista. Kirjailija kirjoittaa ja etsii onneaan Tanskanmaalta saakka. Ehkä onni (ja elämä) onkin aina toisaalla.

Pidin erityisesti tavasta, jolla Tamminen kuvasi unettomia öitä. Jos voisin muutamalle ystävälle antaa lahjaksi kunnon yöunen, olisinpa hetken onnellinen minäkin. Enkä nytkään ole onneton - ei, liian paljon pidän tästä kaikesta elämän liepeillä olevasta röhnästä, liian paljon on sellaista, mitä en haluaisi menettää. liian paljon sellaista, mikä saa aikaan kiitollisuutta ja iloa.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Kulissit

Nuorena ajattelin tyypillisen pikkuisen radikaalien ja prototyyppisellä tavalla kriittisten ikäryhmäni edustajien tavoin: kulissit merkitsivät ensisijaisesti teeskentelyä, varsinkin tietysti avioliitoissa ja perheissä.

Mitä ajattelen tänään? Yhden uuden näkökulman on tuonut oleskelu kirjaimellisissa kulisseissa, teatteriharrastuksen piirissä. Kulisseissa tapahtuu itse asiassa tavattoman paljon tärkeitä, merkittäviä asioita, kohtaamisia, huumorintäyttämiä hetkiä. Kulissien rakentaminen on tietoinen palvelutehtävä. Yleisölle halutaan luoda nautittava elämys, jonka suhteen molemmin puolin (sekä lavalla että sen ulkopuolella) tunnustetaan sen illusatorinen luonne.

Elämä tarvitsee tuekseen hyvät lavasteet. Kitsch ei vie merkitystä siltä, mikä on tärkeää, se vain korostaa, tuo näkyväksi, ehkä häivyttää näkyvistä ankean "todellisuuden" mutta ehkä myös luo uutta todellisuutta. Jos kulissit ovat koristeelliset ja kauniit, sekin on totta, vaikka läheltä katsoen huomaakin kuinka halvoista materiaaleista ne on luotu - taidolla ja rakkaudella.

Kauneuden tarve on perustarve. Ihmisillä on oikeus valita tyylinsä mukaiset kulissit. Kaikelle elämälleen. On myös lupa valita, kenet päästää kulissien taakse.

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Koulutusohjelma

Ammattilaisia kutsutaan kouluttautumaan helvetin purkajiksi. Aiempi kokemus demonien manaamisesta ja vierailuista toisten henkilökohtaisissa helveteissä katsotaan eduksi koulutukseen valittavilta.

Helvetin purkutyö käsittää henkilökohtaisten helvettien kerrostumien huolellista ja kerroksellista, hidasta raivaustyötä. Purkajan on oltava äärimmäisen varovainen mutta myös rohkea. Tarkoitus on päästä kiinni perustuksiin ja järkyttää niitä. Jokainen helvetti on kuitenkin rakennettu hiekalle, vaikka ensin muulta näyttäisi ja vaikka pilarit olisivat kuinka syvällä.

Työhön vaaditaan enemmän tunnekykyjä kuin älyä. Tärkeää on taluttaa asukki helvetistään ulos niin että hän pystyy jättämään sen taakseen lopullisesti. Vaikka asukki näyttäisi kuinka kiintyneeltä helvettiinsä, se ei ole hänen kotinsa. Koti-ikävä ohjaa hänet kyllä oikeaan suuntaan, mutta siihen hän tarvitsee Purkajan apua. Purkajan on siis ehdottomasti uskottava pelastukseen. Hänen epäuskonsa helvetin perimmäiseen voimaan on tärkein työkalu sen purkamiseksi niin että siitä tulee vain ohut tomupilvi ja etäinen kangastus.

Jos tunnet kutsumusta työhön, sitä riittää varmasti. Työmiehiä on vähän, mutta työtä on paljon. Aloita kuitenkin purkamalla oma helvettisi ensin. Vaikka se olisi kuinka pieni, se voi häiritä muuta purkutyötä ja pahimmillaan alkaa kasvaa.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Elämä vai blogi?

On aikoja, jolloin on helppo irrottaa aikaa kirjoittamiseen. Silloin tulee kirjoitettua niin itselleen kuin muillekin. Yksityisiä tekstejä, kirjeitä, jaettavia tekstejä.

En tiedä, onko ollut hyvä vai huono asia, että viime kuukaudet ovat menneet bloggaamatta. On tuntunut siltä, että ihan oikean elämän vuorovaikutushetket ovat vaatineet huomiota. Verkottuminen uusiin ihmisiin on jäänyt taustalle ja monet sinänsä kiinnostavat keskustelut ovat kulkeneet niin omille raiteilleen, että olen auttamattoman kyvytön enää kommentoimaan kenekään blogeja. Virtuaaliyhteisöissä olen muutenkin ollut niin huomaamaton, että kukaan ei ole jäänyt kaipaamaan panostani. Verkkoidentiteettini on hutera. En jaksa panostaa blogistanianvierailuihini niin paljon, että minut huomattaisiin, tunnistettaisiin, hyväksi nähtäisiin.

Ymmärrän verkon imun, välistä on sen verran vaikea löytää muuten ihmisiä, jotka pohtivat ja ajattelevat asioita. Mutta kuinka usein verkosta etsitään sellaista, jonka voisi saada elävässä elämässäkin?

Kirjeenvaihto on hiukan eri asia. En pystyisi luopumaan sähköpostista. On niin monia tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa ensisijainen kommunikoinnin väline on juuri meilailu.

Verkot myös mahdollistavat kummalliset ihmisten haut. Voin löytää muutaman vihjeen avulla jonkun ihmisen, saada yhteyden, on paljon helpompaa jäljittää kadonneita kuin aikana ennen sähköposteja ja facebookeja.

Työssä pitäisi aktivoitua verkkoiluun taas. Pää tuntuu tyhjältä sen suhteen. Haen muotja ja ideoita. Kaipa alitajunta tuottaa jonkun ratkaisun, kun sen ajattelulle on tilaa.

maanantai 30. kesäkuuta 2008

Filosofisen kirjoittamisen vaikeus

Maailma on täynnä filosofisia kirjoituksia, jotka ovat tärkeileviä, täynnä tapeettomnia pikkutietoja, vailla huumorin pilkahdustakaan. Alan epäillä, että hyvän filosofian ehdoton edellytys on huumori. Varsinkin kun puhutaan pyhistä asioista.

Haavelen, että joskus, sitten kun kasvan viisaammaksi ja oppineemmaksi, kirjoittaisin filosofiasta jotain keveää, hauskaa, luettavaa. Tarinoita, dialogeja, aforismeja ehkä. Kuinka Pascal on taivaan portilla eikä pääse sisään koska on vedonlyöjä. Aamuyötä kun uni ei tule, pää lykkää ideanpoikasia, mutta aamusta en enää jaksa innostua kirjoittamaan niitä muistiin.

Ehkä tärkeää onkin vain puutarhanhoito, eikä sekään niin kovin tärkeää. Kirsikat alkavat punertua. Karviaiset kasvavat kovasti. Joko alkaisin murhetia, mistä riittää aika sadonkorjuuseen ja säilömiseen? Vai antaisinko lintujen ensin napsia osansa?

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Conservapediatutkailua

Eilen eksyin katselemaan Conservapediaa. Oikeistolainen, konservatiivinen amerikkalainen fundamentalistijoukko ei ole yhtenäinen. Uuden maan kannattajat (Tellus 6000 vuotta ja dinosaurukset tuhoutuivat vedenpaisumuksessa) ja evoluution osittain hyväksyvät ovat molemmat edustettuina. Yleisenä huomiona voin todeta, että "tietokirjan" arvot olivat homovastaisia, feminismiin epäilyksellä suhtautuvia, aserajoituksia vastaan, taloudellisesti yritteliäisyyden puolesta ja abortinvastaisia. Obama sai paljon kritiikkiä, McCain ja Clinton olivat edes jollain lailla "äänestettäviä"; Obamahan nyt oli joko ateisti tai muslimi ja kommunisti ja muutenkin petollinen luonne. Bush taas Reaganin ja Thatcherin kera sai kaikkien liberalististen taloustieteilijöiden lailla pelkkiä kehuja.

Hauskin osio oli keskustelu, jossa pohdittiin, voiko osa Conservapediaa olla liberalistien kirjoittamaa satiiria. Ilmeisesti voi. Mikään ei erota toisistaan aidon uskovan ja kieli poskella asiaa tuntevasti kirjoittavan liberalistin hurjinta parodiaa toisistaan.

lauantai 14. kesäkuuta 2008

Blogistanian kylähullut

Kuljeskelin joutessani Blogistanian kyläraittia. Uskomatonta, miten paljon tämä maa kantaa yllään kylähulluja. Ne huutelivat tien laidalta huomiota, joidenkin kasvot ja eleet jäivät mieleen. Muutamaa pelkäsin, ne tuntuivat sellaisilta, joista saa itselleen vainoojan, jos erehtyy liian tuttavalliseksi. Suvaitseva maa tämä on, ja täällä on tilaa kaikenlaisille ihmisille. Voi olla, että yksi Blogistanian hyveitä on juuri kylähullujen kuuntelu. Joskus joku noista jatkuvaa sanaräpsätystä pitävistä oudoista olioista sanoo yllättäen jotain terävää, huomaa sovinnaisten ajatusten onttouden. Kun joutilaisuus on hyve, ja sitä se Blogistaniassa väistämättä on, se tuottaa uskomattoman rikkaan kasvullisuuden erilaisia ajatuksia, verkostoituneita keskustelunpätkiä, huonoja vitsejäkin toki. Myös narrit meillä on aina keskuudessamme, jaa jos narreja ei olisi, jotakin tärkeää katoaisi silloinkin. Vapaa ajattelu rehottakoon Blogistaniassa! Joskus, voi joskus silti kaipaa polkuja, joilla ei koko ajan tarvitsisi pysähtyä kuuntelemaan narreja ja kylähulluja...

Lapset


Kaksi asiaa liittyivät mielessäni yhteen.

Ensin tapasin vaihteeksi miehen, joka kerskui käyttävänsä ruumiillista kuritusta lapsiinsa. "Minuakin kuritettiin, ja mitään vahinkoa ei tapahtunut." Jos joka kerta, kun joku k-pää sanoo noin, sanoisi mitä oikeasti ajattelee, olisi saanut monta kertaa turpiin. Valitettavasti jotkut ihmiset ovat aika sokeita sille, miltä he vaikuttavat ulospäin kaikessa rehvakkuudessaan. Vaikkei kyse ollut ihan lastensuojelutapauksesta, harmitti silti kirkassilmäisten mukuloiden vuoksi.

Toinen tapaus liittyy eiliseen dokkariin. Fundamentalistiamerikkalaiset vanhemmat pistivät lapsiaan itketettäviksi Jeesus-leirille. Iso osa mukeloista viittasi, kun heiltä kysyttiin, ketkä olisivat valmiit antamaan henkensä Jeesuksen vuoksi. He itkivät syntisyyttään, sellaiset esikouluikäiset pikkuipanat, ja Becky-täti varoitteli heitä siitä, kuinka synti vaanii kaikkialla. Lapset evankelioivat sujuvasti ihmisiä ympärillään ja Pyhä Henki sai heidät puhumaan kielillä ja näkemään ympärillään Jumalan tarkoittamia käännytyskohteita. Lapset saatiin lupautumaan abortinvastaiseen liikkeeseen. Kun pienen tytön tai pojan huulilla on teippi, jossa lukee LIFE, se symboloi kyllä hyvin sitä, kuinka nämä lapset on vaiennettu, mitätöity. Ei kymmenvuotiaan kuulu miettiä, onko hänen tanssinsa liian lihallista. Näistä lapsista moni purkaa vielä lapsuuden traumojaan terapiassa (toivottavasti ainakin!) ja osasta voi tulla sokeita liikkeensä robotteja.

Katso myös
http://www.jesuscampthemovie.com

perjantai 6. kesäkuuta 2008

Diudi dai

Diudi dai dai
diudi dii

diudi dai dai

diu diu

eidiaidioidi oi

oodia daa

diaaaa!

dadi ou dadi ei

dadaa

tiistai 27. toukokuuta 2008

Epävarmuuden hellässä huomassa

Ohikulkevan hetken ajan viihdyn tässä tilassa. Kun olen tietoisesti epävarma siitä, mikä on välitön tulevaisuus, katse tarkentuu mahdollisuuksiin. En pelkää kauheasti. Vaikka olenkin murehtijain sukua, joskus tekee hyvää luottaa siihen, että monenlainen tulevaisuus on mahdollinen ja silti hyvä. Suunnitelmia on tehtävä, vaikka varmuutta ei ole.

Niin turvallisuushakuinen kuin olenkin, on muistettava, että elämään ei sisälly takuuta. Terveydestä ei voi olla varma, ei työstä, ei rakkaudesta tai läheisistä. Perunasadonkin voi halla viedä. Että silti uskaltaa kiintyä, sitoutua, heittäytyä - se on elämän laki. Elämä ei ole nuorallakävelyä, mutta kuilun yllä tasapainoilua silti.

Milloinkahan olen valmis vielä ihan oikeasti myöntämään kuolevaisuudenkin? Voiko sitä koskaan kohdata täysillä vai tappeleeko aina vastaan, loppuun asti?

perjantai 23. toukokuuta 2008

Hajatelmia

Humen giljotiini on huonoa diskurssianalyysiä. Ihmiset päättelevät tosiasioista arvoja, aina.

Riita seuraa siitä, että sama tosiasiaväite oikeuttaa eri henkilöille eri johtopäätökset.

Diskurssi ei ole koskaan muutaman lauseen mittainen. Tosiasiat linkittyvät kokonaisuuksiksi.

Kun riidellään tekstissä, saatetaan riidellä sekä diskurssin pelisäännöistä että maailmasta. Viisautta on erottaa toisistaan nämä kaksi.

Relativistinkin totuusvaade saattaa herkkään korvaan kuulostaa huudolta.

"Et sinä noin voi ajatella." Persoonaa koskeva loukkaus. Millä sanoilla paino kulloinkin on, ratkaisee loukkauksen suuruuden.

"Et sinä noin voi ajatella". Lause voi olla myös performatiivi, jolla kerrotaan omasta kyvyttömyydestä nähdä maailma toisin.

Tunnen oman epävarmuuden sietokykyni aina paremmaksi kuin muut sen arvioisivat lausumieni perusteella. Siltikään se ei ole järin suuri.

Kumpi on pahempaa, puhua vihassa kohti vai ohi? Haluan aina tulla kuulluksi.

Se, jonka vanhemmat saivat vain riidassa yhteyden keskenään, hakee konfliktia. Se, jonka vanhemmat riidassa kuiskivat epätoivoaan toistensa ohi, ei viihdy hienotunteisen kuttuilun tilassa.

On ongelmia, jotka paisuvat puhumalla. On toisia, joita ei muu kutista kuin puhe.

tiistai 13. toukokuuta 2008

"Ihminen" tavattavissa

Tommy Hellstenin, tuon kaupallisen teologian perusidean transsendoineen oppineen mentorin, liikeidea on tavallaan loistava. Myydään tradenomeille ajattelua ja kuuntelua. Opetetaan muutaman tuhannen euron lukukausimaksusta vertaisryhmät pohdiskelemaan ja harjoittelemaan keskenään ihmisyyden perustaitoja. Rekisteröidään sanat "ihminen tavattavissa" ja myydään käsitettä markkinoilla.

Mitähän muita hauskoja sanayhdistelmiä voisikaan rekisteröidä liikemerkiksi? Ehdotuksia: Kuuntelun koulu, Kasvamaan yhdessä, Läsnäolon taito / taika, Elä ihmeessä, Kasvun paikka, Ihmisyyden korkeakoulu, Eksistentiaalinen Akatemia, Liikuttumislyseo, Ihmisenä kasvamassa, Ajatustarha, Elämän puutarha, Hyvän ja pahan tiedon hedelmäsalaatti, Kirjoittamalla terveeksi, Metodi, Matka Itseen...

Pidän Hellstenin perusajatuksista. Omaperäisiä ne eivät ole, mutta populaari (paikkansapitämätönkin) itsen reflektoinnin apuvälineiden tarjoaminen voi aidosti parantaa jonkun koskaan psykologiaan perehtymättömän auto- tai huonekalukauppiaan sielua. Voipa vaikka olla, että hän löytää sielunsa. Ja jos yrityksen toimari haluaa kokea olevansa humaani, niin miksei maksamalla Firmalle muutama sata tuhatta koulutuksesta - henkilöstö luultavasti tykkää ja kyselee kotonakin puolisoilta, miksi sinä et koskaan kuuntele minua sillä lailla kuin siellä kurssilla opetettiin.

Monille ihmisille on vapauttavaa jo tieto siitä, että omaa lapsuutta voi kriittisesti puida. Terapiaan he eivät silti koskaan menisi, eihän heissä mitään varsinaista vikaa ole. Kevytterapia eli mentorointi sopii aikaamme kuin marinadi broileriin; parempaakaan ei osaa kaivata.


Kun kansa sitten alkaa nähdä olohuoneissaan sellaisiakin virtahepoja, jotka eivät ole todellisia, niin mitäs siitä. Onpahan opittu itkemään. Elämään on tullut Syvyyttä. Jukra, olen muutakin kuin työelämän pikku kurjistuva olento! Suunta sisimpään, niin maailma pelastuu.

Ilman muuta olen kateellinen Hellstenille. Minun otsarypyni eivät näytä yhtä söpöuiltä, enkä pysty suoltamaan vakavalla naamalla, kuinka kaksi ensimmäistä vuotta opetellaan hetkessä läsnäolemista. Jos sen saa 6000e/vuosi, niin kaipa se on sen väärti, kuten bensa ja lakoholikin aina - ei ole koskaan jäänyt hinnan takia osatmatta paitsi kerran Norjassa, kun tuli kysyttyä ryypyn hintaa.

Huomautus, jolla yritän vetäytyä kaikesta vastuusta ja korostaa tekstini kolumnistista luonnetta:
Kaikki tiedot perustuvat tv-dokumenttiin aiheesta, eli tekstini on vastuutonta yleistystä ja pohdintaa, jolle Virtahepoteollisuus on on virike.

maanantai 5. toukokuuta 2008

Hybris

Luin viikonloppuna Lutheria. Iskipä tajuntaani heti hänen naljailunsa siitä, kuinka Vergilius on saanut paljon kehnoja jäljittelijöitä.

Toinen teksti, joka viritti ajatuksia, oli Lutherin pohdinta maallisesta regimentistä ja hallitsijan järjenkäytöstä. Burgundin Kaarle joutui antamaan tuomion tapauksesta, jossa mies oli vanginnut toisen ja suostutellut tämän vaimon makaamaan kanssaan luvaten vapauttaa sitten tämän miehen. Mies makasi vankinsa vaimon, ja tapatti sitten miehen ja palautti leskelle kuolleen ruumiin. Kaarlen tuomio: mies menköön lesken kanssa naimisiin. Häitä seuraavana päivänä Kaarle sitten teloitutti miehen, joten leski sai tämän perinnön. Tätä tuomiota Lutherin Mara ihailee. Kirjoista ei olisi löytynyt sellaista oikeudenmukaista ratkaisua, jonka viisas ruhtinas tuosta vaan keksii - ja me ihailemme tuomion sopivuutta ja kaikinpuolista kohtuullisuutta. Voi terveen järjen siunausta! Tätä on siis kristillinen rakkaudellisuus!

Muutenkin Maralla on selvät sävelet. Avionrikkojioen tappaminen on valtion velvollisuus, jollei se siitä huolehdi, niin paetkoon maanpakoon moiset rietastelijat, Jumalaa eivät kuitenkaan pääse pakoon. Kumma, että näistä eväistä on rakennettu lällyä luterilaista etiikkaa, jossa liki kaikki käy.

tiistai 29. huhtikuuta 2008

Keväälle!

Ylistän kevättä, iloitsen vuokkojen tähden ja nähden
maasta kun nousevat tuhannet pikkuiset kukkaset meille.
Auringon valoa kurottaa ahnaasti aikainen taimi;
miksen siis minäkin eläisi valosta, kasvaisi siihen!

Koivu on jaksanut lykätä oksiinsa vihreän vaipan.
Likaisen ikkunan takana maailma huutaa: on kevät!
Laulakoon kuorot, laulakoon lintujen kanssa nyt kilpaa.
Lintusten daktyylit herkät hyvä on korvaini kuulla.

maanantai 28. huhtikuuta 2008

Vergiliusta lukiessa

Kirjastosta tarttui mukaan perjantaina Vergiliuksen Georgican käännös. Innostuin kahdesta asiasta: heksametreista ja Vergiliuksen kasvienhoito-ohjeista. Hänellä oli erikoisia näkemyksiä siitä, mitä kasveja voi varttaa toisiinsa. Latinantaitoni ei riitä arvioimaan, ovatko kasvien nimet oikein - epäilen, että kenties eivät. Mutta on niin mukava törmätä antiikin tekstissä omiin lempikasveihinsa - thymus (ajuruoho) oli jo silloin hyväksi tunnettu mehiläiskasvi, hedelmäpuut toivat iloa ihmisen elämään. Vertauskuvallinen panteismi oli somaa. Kaikelle voi lukea monia merkityksiä, löytää vuoroviljelyohjeista allegorian elämänhallinnalle.

tiistai 22. huhtikuuta 2008

Päivän sitaatti

Popper teoksessa Avoin yhteiskunta ja sen viholliset kirjoittaa utopioista näin:
Ne, jotka ovat syöneet tiedon puusta, eivät voi enää koskaan palata paratiisiin. --- Ei ole paluuta sopusointuiseen luonnontilaan. Jos yritämme paluuta, silloin meidän on kuljettava tie loppuun saakka – meidän on palattava petojen tasolle.

ja näin:
Meidän täytyy jatkaa kulkuamme tuntemattomaan, epävarmaan tulevaisuuteen käyttäen hyväksi sitä järkeä, joka meille on suotu, suunnitellaksemme kykyjemme mukaan sekä turvallista että vapaata tulevaisuutta.

tiistai 15. huhtikuuta 2008

Muutama sekuntti

Ihan muutama sekuntti, muutaman asian tapahtuminen toisin erottaa olemisen ei-olemisesta, elämän kuolemasta. Olisin voinut kuolla koomisesti. Jälkikäteen ihmisiä sekä kauhistutti että nauratti. Tai ehkä en olisi voinut - voiko mahdollisilla maailmoilla jossitella? En säikähtänyt, en kokenut mystisiä kokemuksia, jatkoin vain laulamista. Alanko tottua siihen tosiasiaan, että olen kuolevainen?

Eikö elämä ole tätä: jatkuvaa rajalla olemista? Kuilun reunalta katsomista? Naurua ja kauhistelua?

Ja palaan arkeen, unohdan turvonneen sormen ja kämmenreunan mustelman, hautaan angstini tavallisiin murheisiin; nukun huonosti tekemättömien töiden vuoksi, en siksi että muistaisin kuolevani.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Vertaus

Olipa kerran hyvä kylväjä.

Hän kylvi monenlaisia siemieniä, mutta valitsi huolella, mihin maahan mikäkin siemen sopi. Kuivaan ja karuun maahan hän kylvi ketokasveja sinnittelemään sitkeästi, hyvään multamaahan hän kylvi vaativampia kasveja. Ja katso, kaikki siemenet itivät ja puutarhaan tuli loistava kukkien meri.

Kului vuosia, ja kylväjä suri vain sitä, että jotkut lajit olivat levittäytyneet liikaa ja vieneet tilaa muilta kasveilta. Miksi kylvinkään karhunköynnöstä, kylväjä mietti, tiesinhän sen olevan aggressiivinen levittäytyjä - olisin ainakin voinut huolehtia siitä, että sillä on juurimatto.

Mutta unikot loitsivat niin kirkkain värein, että kylväjä ei viitsinyt harmitella naapurin puolelle levittäytyviä rönsyjään. Ja joka kevät hän kokeili uusilla siemenillä ja nautti moninaisuudesta, joka hänen ympärillään kukoisti: puista, pensaista, ruohoista, rikkakasveistakin jotak kertoivat hänelle maaperän tilan.

perjantai 4. huhtikuuta 2008

Perjantain sitaatti

"Mieluummin kunniallinen helvetti kuin armosta saatu paratiisi."
"Parempi olla helvetissä eturivissä kuin taivaassa tohvelihyllyllä."
(sanalaskuja lähi-idästä, kirjasta Viisautta minareetin varjossa, kääntänyt ja valinnut Jussi Aro)

torstai 3. huhtikuuta 2008

Päivän sitaatti


" Kaikki suuret viihteen muodot ovat vaaraksi kristilliselle elämälle, mutta maailman keksimistä eniten on syytä pelätä teatteria."
(Blaise Pascal, Mietteitä)

Hetki

Lokki lennähtää ikkunan takana,
aistin merituulen suolan.

En pelkää tulevaa juuri nyt.
Mieli on tyyni kuin perfektionistin silittämä pellavaverho.

Pallea hengittää puolestani,
olen tässä.

Puuttuuko mitään?
Aulassa istuu paperimassassa tehty buddha,
tarkkailee herpaantumatta.
Mitään ei ole liikaa.

tiistai 1. huhtikuuta 2008

Lunta tupaan ja ibn Arabi

Viikonloppuna tuli testailtua uutta tallentavaa digiboksia. Yksi helmi (jonka boksi onneksi tallensi) oli Lunta tupaan -sarjan jakso, jossa kaksi pappismiestä löysi itsensä odotushuoneesta, joka pian paljastui eräänlaiseksi tuomiopäivän erotteluvirastoksi, jossa ihmiset jaettiin vuohiin ja lampaisiin.

Tyylilaji poikkesi tavallisista Lunta tupaan -jaksoista, vaikka tutut näyttelijät siinä esiintyivätkin korkeakirkollisena helvettiin uskovana pappina sekä liberaalina kirkonmiehenä, joka hädin tuskin uskoi taivaaseen. Kummallekin kävi heidän uskonsa mukaan. Kumpikaan ei ollut erityisen tyytyväinen: modernimpaa pappia kauhistutti etukäteen taivaan urkujenpauhina sekä mahdollinen tylsä seura.

Ibn Arabista kertovassa Wikipedia-artikkelissa kerrotaan hänenkin uskoneen, että tuonpuoleisessa kukin saa uskonsa mukaisen kohtelun.

Lunta tupaan -jakson teologinen sanoma oli minusta mainio sunnuntaisaarna. Mitään ei väitetty, kerrottiin "vain" tarina. Kuin suufilainen runo. Johtopäätökset tekee kukin itse. Hermeneutiikka on väistämätöntä, mutta kyllä tuhannen tulkinnan kautta voi lähestyä myös totuutta...

Vallan lajit?

Innoittajana tälle oli osin Ikkuna-Iineksen päre Houkutuslinnut (http://i-iines.blogspot.com/2008/03/houkutuslinnut.html).

Tuoreessa filosofian ylioppilassatehtävässä piti analysoida vallan lajeja. Kuvat viittailivat mm. viihteen/median valtaan. "Oikeaan vastaukseen" olisi kuulunut kansalaisvaltaa, hallinto-, tuomio- ja toimeenpanovaltaa, ehkä taloudellistakin valtaa, asiantuntijavaltaa ja auktoriteettiin perustuvaa valtaa nyt kumminkin. Sekä tietty väkivalta, yhteiskunnan välttämätön perusta. Yksi laji jäi analysoimatta, sukupuoli- tai seksuaalinen valta. Tai rakkauteen perustuva valta, josta mm. Kullervo Raunio on mainiosti kirjoittanut: rakkauden kohteella on valtaa rakastavaan.

Ruotsalaisessa diskurssissa sukupuolivalta on peruskäsitteitä. Minustakin hauskaa käyttää sellaisia käsitteitä kuin heteronormatiivisuus; en kuitenkaan voi käyttää sanaa puhtaan informatiivisena, se sisältää aina tulkinnan. Tärkeä on siis myös sanan valta - sanojen valitsijan ja moralisoijan valta. Jonka jotkut osaavat kovin kärkkäästi ottaa itselleen. Kummasti ihmisellä on enemmän valtaa, jos hän hallitsee retorisen suostuttelun keinoja.

Mutta onko olemassa sukupuoleen (biologisena tai sosiaalisena käsitteenä) liittyvää aitoa vallankäyttöä? Vai voiko sen redusoida henkilökohtaisiin piirteisiin perustuvaan karismaan (yksi vallankäytön muoto sekin) yleisemmin?

Jos yhteiskunnassa on tietynlaisia rakenteita, jotka kohtelevat eri sukupuolia (tai muuten eri ryhmiä?) eri tavoin, siitä seuraa dialektisesti alistetuksi asemoidun suurempi legitimoitu valta esim. kertoa vitsejä tai harrastaa seksuaalista häirintää. Siksi naisille sallitaan enemmän kuin miehille. Oikeudet eivät ole symmetrisiä. Niin kauan kuin taloudellista valtaa käyttävät enimmäkseen miehet, naiset kokevat oikeutetuksi käyttää mm moralisoivaa valtaa?

Sekä komeilla (usein nuorilla) miehillä että kauniilla (nuorilla) naisilla on ulkonäköön perustuvaa valtaa. Mutta onko se luonteeltaan seksuaalista valtaa? Mitä tarkoitetaan puhuttaessa seksuaalisesta vallasta? Valtaa pihdata ja kiusatako? Vai Nefer-Nefer-Neferin valtaa saada toinen ihminen täydellisesti otteeseen? Ei kai sellaista valtaa saa pelkästään sillä, että on iso kuppikoko?

Kauneuteen ja nuoruuteen perustuva valta on suurelta osin illuusio. Siinä on kyse omasta markkina-arvosta, eli puhtaasta oman itsen välineellistämisestä. Mitä valtaa se on? Valta myydä itseään? Orjan vapautta sellainen on. Sama tietty pätee työelämässäkin. On hyvin naiivia uskoa, että työntekijänä minulla on valta myydä työni kenelle haluan. Globalisaation ansiosta työ on halpaa. Kilpailutamme itseltämme kaiken vallan valitsemalla helpon tien eli markkinakapitalismin ja korporativismin jatkuvan hyväksynnän jättämällä kaiken silleen, kuin meillä ei kansalaisina olisi mitään valtaa.

Ei liene silti sattumaa, että Kanervaa välillä tituleerataan vallattomaksi.

oodi kaupungille

Suuriksi kasvavat puut, kaupungin katto on korkea.

Kivijalat notkuvat vain hiukan kaupungin painosta.
Katukivien kopina säestää tuulen pyöritystä,
kun se muotoilee hiekasta zeniläiset veistoksensa.

Voiko kaupunkiin rakastua?
Vai itseäänkö rakastaa sellaisena,
joka näkee kuinka kaunis se on:
vedestä heijastuvat venepaalut,
katot van Goghin taulusta, jonka muisti piirtää mieleeni,
pyöräilijän panoraama
ja merituuli kasvoilla, elämän henki.

Kaupunki hengittää valoa,
suuri ja avara sen syli.

perjantai 28. maaliskuuta 2008

Mystiikan tie ja totuus

Voiko mystikko koskaan olla väärässä?

Mystiikka on kokemuksellista. Kokemus itsessään on totta. Mutta tulkintamme kokemuksista voi olla monella tapaa harhautunutta. Varsinkin kun mystinen kokemus on kielennetty, kuvattu muille, se helposti alkaa saada merkityksiä, jotka ruokkivat itse itseään. Mutta sille ei voi mitään: muuten kokemus ei olisi kommunikoitavissa lainkaan.

Mystistä kokemusta kuvaillaan osoittamalla sen suuntaan. Viittaamalla, vihjaamalla, kiertelemällä. Vertauskuvin ja metaforin. Toisaalta mystisellä kokemuksella lienee universaaleja piirteitä. Sisältäpäin löytyvä maailma on samanaikaisesti äärimmäisen henkilökohtainen ja äärimmäisen yleinen. Rajattomuuden kokemus voidaan jopa nähdä aivokuvissa päälakilohkon kehonkartan alueen passiivisuutena. Läsnäolokokemuksia voidaan tuottaa tahallisesti ohimolohkoja ärsyttämällä, vaikkakaan tämä ei kaikilla koehenkilöillä tuota yhtäläistä kokemusta.

Voisi miettiä, millä ehdoilla kokemus jonkin suuremman (tai vaikka kuolleen omaisen) läsnäolosta voisi olla yksilön itsensäkin mielestä harhakuvitelmaa. Hallusinoimista ei yleensä pidetä luotettavan tiedon lähteenä. Tuntuu silti siltä, että mystinen kokemus on erityyppinen kokemus kuin varsinainen hallusinointi. Kukaan tuskin sotkee sitä normaalitajuntaan.

Uskonnollisissa perinteissä mystiikan tielle ei yleensä lähdetä yksin, vaan kokeneen opettajan johdolla. Mietiskely tapahtuu ohjatusti, perinteen viitoittamana. Silti mystisiä perinteitä on monia, erilaisia.

Voin ankarasti pinnistellen jollakin hyvin kapealla tavalla ymmärtää esim. morsius- tai kärsimysmystiikkaa. Varmaan ne aukaisevat jonkin kanavan inhimilliselle kokemukselle. Mutta ovatko ne mitenkään sen ylevämpiä, syvällisempiä kuin vaikkapa seksuaalinen nautinto an sich tai masokismi ja syyllisyydessä vellominen? Helpompi on ymmärtää vaikkapa buddhalaista tai tietynlaista kristillistä mietiskelyä, tai suufilaisuutta (Hämeen-Anttilankin hyvin tuntema perinne). Niissä hakeudutaan ensisijaisesti luopumaan oman minän rajallisuudesta, kokemaan jumalyhteyttä.

Myös mystiikalla on omat kognitiiviset ennakkoehtonsa. On oletettava minä tai minättömyys, Jumala tai jumaluus, kaikkeus.

Mystikko on ekspertti mystisen kokemuksen hankkimisessa. Vasta rationaliteettiin liittyneenä se kokemus tuo eksperttiyden myös muissa uskoon ja uskonnollisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Parhaat mystikot ovat olleet melko taitavia pohtimaan uskoaan ja kokemustaan myös verbaalisesti ja analysoivasti. Pelkkä mystinen kokemus ilman tulkintaa ei elä ihmisessä, ei kanna, ei tuota eettistä ja esteettistä reflektiota, joka rikastaa kokemuksen kulttuurisesti merkittäväksi ja kommunikoitavaksi.

Minun ei pitäisi kirjoittaa tästä aiheesta, josta en oikeastaan tiedä mitään. Harvat henkilökohtaiset välähdykseni mystisestä todellisuuden osasta ovat kyllä olleet vaikuttavia, mutta en ole niitä itse pahemmin halunnut jakaa muille.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Myönteistä stressiä?

Jostain syystä tämä lukuvuosi on ollut aika täynnä kaikkea. Pysäyttävä kysymys itselleni, kun mietin omaa ajanhallintaani ja stressiäni, oli ajatus siitä, että ehkä (siis ehkä) stressistä ei tarvitse päästä irti, se voi olla motivoiva voima; on moderni myytti, että stressi on pahasta, jos vain jonkinlainen elämänhallinta silti säilyy. Paineet saavat minut toimimaan tehokkaammin, aikaraot täyttyvät pienillä työtehtävillä. Silti haaveilen pienestä lomasta. Että saisi nukkua monta yötä tarpeeksi. Että olisi irtonaista ajatteluaikaa. Että ehtisi kirjastoon. Olisi aikaa ystäville. Kevät: istua puutarhassa, katsella pilvien kulkua, ruohon kasvua. Kyllä se vielä tulee.

Voimia tulee ihmisten kohtaamisista, pienistä onnistumisista, musiikista. Ne lataavat akkuja. Halaukset ja yhteinen nauru.

maanantai 10. maaliskuuta 2008

Ligidigi

Ensimmäinen aito digiviikko on takana. Tähän asti katsottiin kaapelitv:n likidigiä, jolta teemat ja muut herkut puuttuivat. Viime viikonloppuna kanavia näytettiin malliksi ilmaiseksi aika määrä. Kaikesta tarjonnasta tuli sairas olo, kuin saisi paljon huonoa ruokaa muttei mitään täyttävää ja ravitsevaa. Leffakanavalta olisi sentään voinut katsella C.S. Lewisin rakkaustarinaa, mutten siihen tällä kertaa ryhtynyt. Yhä uusia tositv-sarjoja, urheilua, piirrettyjä, musiikkia, erikielisiä uutisia, pornoakin olisi luultavasti löytynyt yön pimeinä tunteina jolloin minä nukun. Yksi kristillinen kanava toimi ihastuttavan amatöörimäisesti. Yhtään sellaista kanavaa en bongannut, jolla olisi ollut yhteiskunnallista merkitystä esim. vaihtoehtojen esittelijänä.

Digiaika on saanut ihmiset tyytymään vähempään. Kuvan laatu heikkenee ajoittain, kuva pikselöityy, kuvatekstit puuttuvat, tekstiteeveet toimivat entistä huonommin ja vaikeammin. Useimmilla ihmisillä on nauhoitusongelmia. Tietty aina voi ostaa tallentavan boksin, mutta rajoituksensa siinäkin. Kuka haluaa maksaa ylimääräisistä kavavapaketeista kuukausimaksua?

Yksi ystävä luopui tässä yhteydessä tv-maksusta kokonaan. Ihailen, vaikka olenkin itse riippuvainen peruskanavien puuduttavasta viihdevirrasta.

Teemakaan ei ole ollut ihan sellainen ihannekanava kuin toivoin. Uusintojen määrä pyörryttää.

Jos minä saisin päättää, kanavapaketeilta vaadittaisiin parempi kuvanlaatu ja parempi ohjelmatarjonta. Annetut lupaukset paremmasta tekstiteeveestä tulisi toteuttaa. Määrällisen tarjonnan tilalle voisi vaatia laatua. Ihmisille tulisi maksaa korvauksia siitä, että boksit toimivat huonosti ja siitä, että lähetykset ovat vain sinnepäin. Edes YLE ei selviä puhtain paperein.

perjantai 7. maaliskuuta 2008

Naistenpäivää

Tänään sain ennenaikaisesti naistenpäivän ruusun, se ilahdutti tietysti. Iloitsin muutamista lähelläni elävistä mukavista, mutkattomista ja mutkikkaista naisista, joiden seura elvyttää, virkistää, helpottaa. Joiden kanssa voi enimmäkseen nauraa ja joskus itkeäkin.

Silti mietin naistenpäivän mieltä. Voisi sitä tasapuolisesti ruusuttaa kaikki ihmiset. Jokainen ihminen on ruusun arvoinen.

Ihmistenpäivää!

keskiviikko 5. maaliskuuta 2008

Haikuttaa

Taisteluhaudan
pohjalta ateisti:
"Jumalatonta."

***

Mikä on haiku?
Paikka, jossa putoaa
lumihiutale.

***

Katson taivasta.
Pilvet kertovat tämän
kaupungin unet.

***

maanantai 3. maaliskuuta 2008

Kolme toivomusta?

Jos nyt ja tässä lausuisin mistä tällä hetkellä haaveilen, niin tunnustan ainakin seuraavat haaveet:
1. että pystyn luomaan oman puutarhan yrttitarhoineen
2. että polvi paranee
ja
3. että selviän tästä keväästä hyvin (muutama kriteeri mielessä, osa sitä tyyliä etten sairastu uupumukseen...).

Minästä luopumiset

Miksiköhän blogeissa törmää "Tää sanoo nyt näin" -tyyppiseen tapaan viitata itseen? Onko kyseessä ironia vai subjektiuden kielto? Vai kokeilu molemmilla?

Lapsi leikkiessään puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Behavioristi kommentoi rakastelua: Sää sait, sainko määki?

Minä kirjoitan mielelläni yksikön ensimmäisessä persoonassa. En siis ole persoonan kieltäjä:)

Äh, ei oikeen irtoa. Narsisti kirjoittaa, vaikkei olisi sanottavaakaan.

Tää menis nyt syömään ravitsevaa kouluruokaa.

perjantai 29. helmikuuta 2008

Huimat sattumat

Miksi todellisuus on sellainen, että se välitä toimii kuin huono draama? Miksi kummalliset yhteensattumat kasautuvat elämässä? Miksi joskus tulee sellainen tunne, että elämä ei voisi mennä toisin kuin se menee? Miksi silti välillä tuntuu siltä, että olemisen virrassa on kiva kölliä?

lauantai 23. helmikuuta 2008

Polvi

Olin ollut liian kauan polvillani. Vasen polvi petti. Kirjoitin vakuutusyhtiölle tapahtumakuvauksen: miten, missä, milloin, kenelle tapahtui. Mietin sanaa tapaturma, enkä saanut siitä tolkkua.

Kun kuljin kyynärsauvoilla omenatarhassa, sauvojen jääpiikit puhkoivat lumiseen maahan aukkoja, joista kevätesikot nousivat kukkimaan.

Omaksuin ontuvan naisen roolin. Käytin invapaikkoja kuin omiani. Totuin olemaan huonojalkainen ja odotin, että minua palvellaan.

Opin paljon polvestani. Vaihdoin ystävien kanssa sairaskertomuksia ja kuulin satayksi tarinaa polvileikkauksista. Ruumiin kartta muodostuu kuin maailmankin: lapsena kävin Jugoslaviassa, Nordkapp on minulle pohjoisen raja. Vieläkään en tunne lantionseutua, en syviä lihaksiani.

Magneettikuvaushuoneen vieressä kasvoi neidonhiuspuu. Se ei kärsinyt säteilystä.

En ole muistanut tarkistaa, mitä Aristoteles sanoi polvista. Ehkä se ei olekaan tärkeää.

torstai 31. tammikuuta 2008

Neidonhiuspuu


Veljeni ja hänen vaimonsa lahjoittivat minulle Weimarin kaupungin tunnuksen kaulakoruna. Ginkgo biloba viittaa Goethen samannimiseen runoon. Minua miellyttää ajatus idän ja lännen kohtaamisesta. Weimarissa eli Goethen lisäksi myös Nietzsche. Maailma on yhtäaikaa kovin pieni ja valtavan suuri.

Jos osaisin kunnolla saksaa, yrittäisin kääntää.

GINKGO BILOBA
(Johann Wolfgang von Goethe)

Dieses Baums Blatt, der von Osten
Meinem Garten anvertraut,
Gibt geheimen Sinn zu kosten,
Wie's den Wissenden erbaut.

Ist es ein lebendig Wesen,
Das sich in sich selbst getrennt?
Sind es zwei, die sich erlesen,
Daß man sie als eines kennt?

Solche Fragen zu erwidern
Fand ich wohl den rechten Sinn:
Fühlst Du nicht an meinen Liedern,
Daß ich eins und doppelt bin?

Yritän vaikken osaakaan:

Lehti puusta itäisestä
puutarhaani uskottu
salaisuudet kertoo sille
ken on tietoon kutsuttu.

Se onko yhtä olemusta
josta kaksi sukeutuu
vai yhteenkietoutuneet kaksi
joista yksi muodostuu?

Luulen itse löytäneeni
vastauksen oikean:
etkö kuule laulustani
kaksinaisen laulajan?

Erityisesti viimeiseen säkeeseen en ole tyytyväinen.

tiistai 29. tammikuuta 2008

Näin puhuu Hän joka katselee tähtiä



Minä katselen näitä pieniä ihmispoloisia enkä väsy katselemasta heidän tyhjää napinaansa. Miten vakavissaan he tappelevat olemattomista. Tulkinnoista he tekevät itselleen jumalia, eivätkä enää kuuntele itseään. Kun he malttaisivat pysähtyä ja katsella toisiaan silmiin, he löytäisivät sieltä hyvän ja pahan, eikä heidän tarvitsisi enää rakentaa toisilleen helvettejä. Vaikka siinä he kyllä ovat hyviä. Mitään kuntotarkastuksia tekemättä, ilman RT-kortteja he luovat gehennoja yhtä helposti kuin maa lykkäisi juolavehnää. Tai sitten he pyyhkivät merkitykset kaikesta pois kuin elämä olisi turhaa. Kuolevaiset, jotka eivät uskalla myöntää tosiolemustaan. Niin vähän heidän tulisi yrittää tehdä tullakseen Ihmisiksi: tehdä hyvää, ajatella hyvää, puhua hyvää. Tällainen vanha kamelikin sen ymmärtää, koska tietää, että totuus ei sittenkään ole kovin monimutkainen.

Harmaa aamu, harmaat aatteet


Teen yhteiskuntafilosofian koetta torstaiksi. Kokeiden tekeminen on yksi hauskimpia tehtäviä työssäni. On mukava kehitellä uusia kysymyksiä. Joskus koetta tehdessä pääsee hyvään vireeseen ja liki unohtaa tekevänsä työtä. (Vielä kun löytäisi arvioinnin ilon...miksiköhän korjaustyö tuntuu välillä niin ankealta?)

Yhteiskuntafilosofian kurssia en ole vielä opettanut kertaakaan. Paljonhan kurssissa on vanhaa tuttua ainesta, mutta pikkuisessa Filo-oppikirjassakin on aika paljon tavaraa. Taidan ennemmin syventää osaa kuin rääpiä kaiken "läpi". Ihmetyttää, ettei kirja mainitse kommunitarismia lainkaan. Valintoja on tietty pakko tehdä.

Päivä on ankean harmaa. Kuin minä. Tai Utopian kartta. Harmaan sävyistäkin kyllä saa rikkaan värimaton, kun osaa katsoa. Oikeasti ikkunasta aukenevassa maisemassa on toki värejäkin. Kaikki vain on tänään hailakkaa, valo uupuu.

perjantai 25. tammikuuta 2008

Lehmien kognitiiviset kyvyt?

Eilisen piristävin keskustelu (tai kuuntelijahan lähinnä olin) koski lehmien viisautta. M. kertoi uskomattomia tarinoita siitä, mihin kotitilan lehmät pystyivät, ja kuinka persoonallisia ne kukin olivat. Olen lapsena pelännyt lehmiä, vaikka kesäisin mummolassa niitä olikin. Ne olivat niin valtavan isoja lapsen näkökulmasta. Kaipaisinko rakastuneen lehmän lähentelyjä?

Olen tiennyt sikojen olevan sangen älykkäitä eläimiä, ja muistia virkistettyäni mieleen tuli joskus näkemäni dokkari, jossa lehmät salaa avasivat lukkoja ja kävivät yöllä ulkona - ja palasivat lopuksi takaisin karsinoihinsa. Vasta piilokamera kertoi heidän yöjuoksuistaan. Samantapaisia tarinoita löytyy suomalaisista blogeista. Lehmät tuntuvat pystyvän aika monenlaisiin temppuihin halutessaan, vaikka ne toisaalta ovat aika lailla rutiiniensakin vankeja. Jonkinlaista tunneälyäkin lehmillä lienee, vaikka ilkeitäkin ne osaavat olla toisilleen, jopa vahingoniloisia. Lehmien omistajat puhuvat hyvistä ja huonoista lehmistä aika lailla niiden luonteen, ei niinkään lypsykyvyn perusteella. Ainakin ne, jotka vielä antavat lehmilleen nimiä.

Toinen eilinen sattumus oli esimerkki siitä, miten maailmassa tapahtuu asioita, jotka vaikuttavat sattumaa epätodennäköisemmiltä. Juttelin Korsnäsistä olevan miehen kanssa siitä, millaista on elää ruotsinkielisellä paikkakunnalla ja kotona tartuin kirjaan, jossa puhuttiin Korsnäsistä Ruotsiakin ruotsinkielisempänä paikkana. Jung olisi pitänyt tästä. Muutenkin juttuhetki oli hauska, tällaiset satunnaiset pikakohtaamiset ovat aina. Varsinkin kun ne tapahtuvat tilanteessa, jossa ei odota mitään.

torstai 24. tammikuuta 2008

Tajunnanvirtaa

Istun valvomassa koetta. Mukavia, avoimia nuoria istuu luokallinen edessäni, hyväntahtoisia ihmisiä. Kuinka omaani on tämäkin kokemus? Viikonlopun vesokoulutuksessa muistutettiin taas lukuisista salassapitosäännöksistä. Mitään työssä oppilaista kuulemaani en saa kertoa eteenpäin. Jos koen iloa nuorien mielien kehityksestä, en voi sitä jakaa kenenkään kanssa salassapitosäännösten estämättä.

Uudenkaupungin koulun pihalta aukeava maisema on sitten kaunis. Se on kaunis muuttuvaisuutensa kautta. Joka ikinen päivä taivas on erilainen puutalojen yllä, tuuli muokkaa pilvien kulun ja välillä kumottaa täysikuu, välillä aurinko suvaitsee luoda lempeän valonsa. Toinen lempipaikkani täällä on kaupunginlahden ranta, joka on pimeässäkin vaikuttava. Ruokolanjärven ranta tuntui syksyllä rauhoittavan mieltä, kun istuin penkillä ja katselin ympärilleni. Metsää, kivikkoja, katajia ja kallioita täällä riittää joka paikassa eikä niihin kyllästy.

Huomasin vasta kouluun tultuani, että hätäisesti aamulla ylleni pistämä villatakki oli marjapuurotahroissa. Olin tehnyt vispipuuroa ja unohtanut pistää takin pesuun. Onneksi pikkuiset vaaleanpunaiset tahrat lähtivät pienellä hinkkaamisella pois. Koulussa on sen verran viileä huoneilma, etten tule toimeen lyhythihaisessa puserossa.

Mahtaisinkohan kuvata mitään, vaikka minulla olisikin digikamera ja osaisin sitä käyttää? Nyt tuntuu siltä, että koko ajan vastaan tulee asioita, joita tekisi mieli kuvata. Jos minulla olisi kamera mukana, en varmaan näkisi mitään. En ole aikoihin ostanut filmiä tavalliseen järjestelmäkameraanikaan. Jotenkin sekin johtuu digiajasta. On kuin eläisin jossain siirtymässä.

Digikamera on muuttanut ihmisten suhdetta kuvaa. Yhä taitavampia harrastajia on yhä enemmän. Mahdollisuus ilmaista itseään kuvin on tullut tasa-arvoisemmin liki kaikkien ulottuville. Olkoonkin, että kaikki eivät ole yhtä tasa-arvoisia kuin toiset esimerkiksi taitoerojen vuoksi.

Maalasin lauantaina vesivärimaalauksen ystävän töiden innoittamana. Se oli vaatimaton, nolo, melko kömpelö, mutta pidin itsestäni maalaamassa. Valmis kuvakin oli liki sellainen kuin halusin. Taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, mutta itseilmaisuna se miellytti minua. Jätin värit ja lehtiön esille, jos vaikka haluaisin jatkaa myöhemmin.

Yahoon suhde ihmisoikeuksiin harmittaa. Mietin, pitäisikö vaihtaa sähköpostia. Eihän tämän maailma siitä muutu, mutta symbolisetkin eleet ovat tärkeitä integriteetille. On vain niin hankalaa vaihtaa joka paikkaan sähköpostiosoitetta. Jätän silleen.

Mistä tulikin mieleeni laskeva järki ja se, miten toisin suhtaudun Heideggeriin jos voin tulkita hänet kuvailemassa omia kiusauksiaan eikä vain moralisoimassa toisten järjenkäyttöä. Ehkä pitäisi joksus yritää ennakkoluulottomasti lukea alkuperäisteosta tai edes suomennosta. Tiedän siitä monen saaneen itselleen paljon.

Tavallaan jotain pientä ölyllistä askartelua kaipaa koko ajan, vaikka työkin jossain mielessä ruokkii mieltä. Olen vain niin lyhytjänteinen, etten jaksa mitään ryhtyä kunnolla analysoimaan tai purkamaan. Haen lyhyttä älyn mielihyvää, nopeita nautintoja. Ilmankos minusta ei koskaan tullut tutkijaa - Knuuttilakin tajusi pian (silloin joskus muinoin), että olin ihan kyllästynyt jo gradunikin aiheeseen...sen sain sentään puurrettua loppuun, vaikka hupi loppui siinä vaiheessa, kun olin ratkaissut itselleni muutamana tärkeän kysymyksen.

Tuli narisee. Ääni alkaa vähitellen ärsyttää.

maanantai 21. tammikuuta 2008

Credo

Viikonlopun aikana pysähdyin ajattelemaan vanhaa kysymystä siitä, mihin oikein uskon. Viimeksi olen kirjoittanut credoni noin viisitoista vuotta sitten. Tuntuu siltä, että oman maailmankatsomuksen sisältö tavallaan muuttuu valtavasti, tavallaan pysyy joiltakin olennaisilta osiltaan samana ajan halki.

Edelleen uskon maailmankaikkeuden armollisuuteen. Uskon myös, että on oltava hyvän puolella pahaa vastaan ja että vaikka hyvän ja pahan erottamisen kyky ei ole ehdoton, siihen tulee pyrkiä. Uskon ihmisyyteen: en ihmisen lopulliseen hyvyyteen, mutta hyvyyden mahdollisuuteen meissä. Uskon että on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä - ainakin useimmiten. Uskon, että tärkeimmät ihmeet tapahtuvat ihmisten välillä. Uskon, että kieli voi johtaa ymmärrykseen kuin sormi joka osoittaa asioita: jopa mystinen on osoitettavissa. Uskon, että vakaumuksilla on väliä. Uskon omaan merkityksellisyyteeni maailmankaikkeudessa ja siten siihen, että muillakin tapaamillani ja kohtaamillani ihmisillä on merkitys.

Välillä epäilen; tiedän toiveikkuuteni perusteettomuuden, en jaksa uskoa siihen, että kuolemaa vasten elämä on lopulta mielekästä eikä raukene tyhjyyteen. Haluan uskoa. Mutten mihin tahansa.

keskiviikko 16. tammikuuta 2008

Väittelemisestä

Nufit on ohi. Kokemus oli uusi ja aika voimakas. Erityisesti opiskelijoiden näkökulmasta: he tuntuivat ottavan kaiken osin tunteella ja palolla. Ainakin syntyi vakava kipinä älylliseen vuorovaikutukseen. Keskustelu jatkui vielä bussissa kotimatkalla vuolaana ja humoristisena. Pari nuorinta matkalaista taisivat saada filosofisen herätyksen. Ideat sinkoilivat ilmassa. Kehittelemmekö väittelyperinnettä eteenpäin? Vai jotain muuta?

Olen mieheni kanssa usein joutunut väittelemään väittelemisen mielestä. Hän kritisoi erityisesti televisiossa näkemiään äidinkielen väittelykisoja, joissa retoriikka tuntuu olevan tärkeämpää kuin asia, substanssi. Hetkittäin Nufitin Sokrates-kisa vahvisti tuota näkemystä. Dialogisuuden kaunis ihanne hävisi taistelun tuoksinnassa. Sellaisessakin väittelyssä on tietysti oma viehätyksensä. Adrenaliinitasot kohosivat ja harvoin näkee ihmisiä niin keskittyneinä johonkin asiaan kuin väittelykisassa.

Sitä nuoremme jäivät miettimään, voisiko olla jokin rauhanomaisempi keskustelun muoto, jossa myös voisi kisailla. Ehkä he oikeasti kaipaavat eniten älyllistä vireyttä, ei niinkään kilpailua tai paremmuusjärjestykseen asettamista. Oli kyllä upea nähdä niin iso määrä nuoria, joita kiinnostivat monenlaiset asiat. Eikä ollut hullumpaa nöhdä ohimennen myös filosofianopettajakollegoita!

tiistai 8. tammikuuta 2008

Kuulumisia

Mitä mielessä?

Paljonkin. Ei ehdi kirjata, kun on kiire elää ja ajatella.

Jotain ajatuksentynkiä mietin joulukuun lopulla: ajattelin mm. Sam Harrisin Uskon loppu -kirjaa kommentoida, mutta sitten se jäi. Pipareitako leivoin? Harrisin kirjan viimeisissä pätkissä oli kiinnostava tapa erottaa mystiikka (hyvä juttu) ja uskonto (huono juttu). Harris oli ateistilukijoiltaan saanut huonoa palautetta, kun esimerkiksi ei suostunut kieltämään kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuutta käsitteellisesti. Tyypillisenä aikamme älykkönä hänkin sai buddhalaisuudesta jonkinlaiset vibat. Mikä ettei. Islam taas oli hänelle ihan täysin tuomittu uskonto, josta ei voi mitään hyvää koskaan kohotakaan. (Muuten Pietiläisen käännös ärsytti minua taas. Mies ei yksinkertaisesti ole parhaimmillaan yrittäessään kääntää sarkasmeja tai tyylillisesti vähänkään mutkikkaampia ajatuksia, vaikka onkin epäilemättä kulttuurisankari jo käännöstensä määrän vuoksi.)Oli miten oli, hahmottelin päässäni pitkän kirjoituksen Harrisin viimeisten lukujen pohjalta mystiikan ja uskon suhteesta, mutta se jäi päänsisäiseen avaruuteeni. Ei liene menetys maailmalle.

Mietin bloggaamisen mieltäkin. Oletan, että kirjoittaminen voisi olla ihan kohtalainenkin tapa reflektoida omaa ajatteluaan. Mutta kun en osaa ottaa kauniita digikuvia tai muuten kikkailla, niin miksi tehdä kirjoittaminen julkisessa tietoverkossa? Ellei oikeasti halua addiktoitua verkostoihin, joita pitäisi seurata liki koko ajan, jotta pysyisi kärryillä?

Työsopimustani jatkettiin. Puoleksi vuodeksi minulla on siis työmääräys. Virantäytöstä ei mitään tietoa vielä. Vaikea kuvitella paluuta entiseen silti. Tämän pikkukaupungin sijainti, koko, mentaalinen ilmapiiri ja koko historiallinen atmosfääri jotenkin sopii olotiloihini. Kirjoitin jopa oodin kotikaupungilleni joulun alla. Siitä tuli kuitenkin niin ironinen, etten julkaise sitä tässä:)