Ylistys tällekin päivälle

(omistettu Elizabeth Alexanderille)

Tälläkin hetkellä jossakin päin maailmaa joku korjaa traktoriaan, pyyhkii hihaansa öljyä kädestään; opettaja jossain on pikkuisen paremmalla tuulella, kuuntelee kärsivällisesti oppilastaan; paikallisbussit kulkevat, naiset istuvat katsellen ulos ikkunasta muuttuvaa taivasta tulevaa enteillen; ihmiset kohtaavat, jälleen.

Heräsimme tähän aamuun ja kukaan ei ollut murhannut presidenttiä, askel ei tuntunut raskaalta, uskaltauduimme aloittamaan lauseen, kirjoittamaan runon. Tiesimme pystyvämme melkein mihin vaan. Tulevaisuus aukesi edessämme tienä jota on mahdollista kulkea.

Jollakin soi vielä korvissaan juhlakonsertin kumu, puheen kaiku. Presidentin arvokkuudesta tuntui tarttuneen jotain omaan arkeemme, tämän maailman toivon rakennusaineeksi. Mekin nostimme katseemme pystympään. Ryhti oikeni, eikä hävettänyt elää osana tätä sukupolvea.

Talvi on valoa täynnä ja huomisia edessä vielä monta. Ei pelota uskoa ihmisiin, ihmiseen. Tällaisena päivänä tietää, mikä on tärkeää. Että voi uskoa, toivoa, rakastaa.

Hetki

Lokki lennähtää ikkunan takana,
aistin merituulen suolan.

En pelkää tulevaa juuri nyt.
Mieli on tyyni kuin perfektionistin silittämä pellavaverho.

Pallea hengittää puolestani,
olen tässä.

Puuttuuko mitään?
Aulassa istuu paperimassassa tehty buddha,
tarkkailee herpaantumatta.
Mitään ei ole liikaa.

oodi kaupungille

Suuriksi kasvavat puut, kaupungin katto on korkea.

Kivijalat notkuvat vain hiukan kaupungin painosta.
Katukivien kopina säestää tuulen pyöritystä,
kun se muotoilee hiekasta zeniläiset veistoksensa.

Voiko kaupunkiin rakastua?
Vai itseäänkö rakastaa sellaisena,
joka näkee kuinka kaunis se on:
vedestä heijastuvat venepaalut,
katot van Goghin taulusta, jonka muisti piirtää mieleeni,
pyöräilijän panoraama
ja merituuli kasvoilla, elämän henki.

Kaupunki hengittää valoa,
suuri ja avara sen syli.