Kolme tarinantynkää

Paikka: kalusteeton asunto kerrostalossa, jossakin isohkossa kaupungissa. Tuuli heiluttaa valkeaa ikkunaverhoa, joka on ainut sisustus. Leveällä ikkunalaudalla istuu nuori nainen, joka lukee kirjaa.

Kolme mahdollista jatkoa:

1. Huoneessa tapahtuu kohtaaminen. Nainen tapaa jonkun, rakastetun tai muukalaisen. Miehen tai naisen, ystävän tai satunnaisen matkatoverin. Ehkä tarina on rakkaustarina, ehkä jotain muuta. Tarina jatkuu muualla.

2. Huoneessa käy toisia, mutta kukaan ei kohtaa, ei odotukset eivätkä ihmiset. Tapahtuu väärinkäsityksiä ja ohipuhumista. Lopuksi nainen heittää kirjansa ulos avoimesta ikkunasta ja katsoo kaukaisuuteen.

3. Nuori nainen maalaa huoneen seinälle kuvan. Hän herää siihen. Kahvilassa hän tapaa henkilön, joka on nähnyt unta naisen maalaamasta kuvasta. Nainen ei kerro tälle henkilölle unestaan vaan lähtee kotiinsa ja kuuntelee musiikkia täysillä. Hän kirjoittaa tarinan naisesta, joka näkee unta tyhjästä huoneesta.

Taustalla soi surumielinen sellomusiikki.

Sininen ja valkoinen - yksi tarina

Hänen päässään soi sinnikkäästi
"värit ovat vapauden",
kun hän sovitti sinistä sukkanauhaa
valkoisen mekkonsa alle.

Hän muistaisi hääpäivänsä aina:
itsenäisyyden muistopäivän.

Lyhyt kohtaaminen Mefiston kanssa

Hänen kanssaan oli niin hauskaa. Hän vietteli sanoillaan, sai minut tuntemaan itseni fiksummaksi kuin massat. Hän osasi puhua kuin guru, ja kätkätti sitten päälle postmodernilla naurullaan - joko menit retkuun sinäkin? Hän oli todellakin älykäs. En osannut kumota hänen argumenttejaan, kun hän ohimennen henkevästi perusteli, miksi moraalia ei ole tai ainakin se on vain rahvasta varten. Hän pilkkasi lääkäreitä. poliitikkoja, tuomareita, moraalifilosofeja, hän pyörsi puheensa heti kun aloin melkein ymmärtää; hän ei päästänyt minua, ei maailmaa vähällä. Maailmanlopustakin hän väänsi sanaleikin, katsoi onko minussa pokkaa huvittua. Vankka maa jalkojeni alla alkoi muuttua lentohiekaksi. Oli pakko ottaa tukea seinästä.

Nauroin mukana, kunnes alkoi tuntua pahalta. Margareta oli poistunut jo aiemmin, todennut ettei pidä uudesta ystävästäni. Minun tuli ikävä Margaretan lämmintä hymyä. Mefiston pistävän ivan takaa näin vain tyhjyyden, enkä enää halunnut hänen silmistään peiliä itselleni. Ehkä tapaan hänet jälleen, mutta antaapa edes ajan kulua hiukan ennen sitä.

Jos perustaisin uskonnon...

...ottaisin uhreikseni teekkareita. Kauppatieteilijät olisivat toisekis paras vaihtoehto, mutta insinöörin aivot sopisivat parhaiten kulttijäsenyydelle: ajattelutapaa olisi helppo manipuloida näennäisen loogisin perustein, ja monien uskonnollinen yleissivistys olisi sen verran alhainen, että kaikki uskontojen uhrien vahingollisina pitämät toimintatavat voisivat osua ja upota kohtalaisen hyvin.

Valikoisin näistä uhreista uskollisimmat ja pistäisin heidät puoli-ilmaiseen työhön. Ohjelmoijia kun tarvitaan aina. Palkitsisin teekkareitani kannustamalla ja kehumalla ahkerimpia. Imartelisin jäseniä vihjaamalla, että he ovat valittuja yli-ihmisiä. Tätä en kertoisi kuin sisäpiirille.

Ehken pistäisi lahkoni lapsia dieetille, ettei yhteiskunta jossain vaiheessa puuttuisi puuhiini. Kotikouluun ehkä pistäisin heidät, ja pitkää matematiikkaa opiskelemaan. Naiset voisivat miehiensä ohessa tehdä töitä kotikonttorissa - sen verran tasa-arvoinen olen.

Jos olisin tarpeeksi härski perustaakseni uskonnon, voisin rikastua. Rahat käyttäisin humanitaarisiin tarkoituksiin, tai niin minä ainakin sanoisin. Kahdenkymmenen vuoden päästä olisin soluttanut omat takaporttini kaikkiin valtionhallinnon tietokoneohjelmiin kilpailutuksen ansiosta kaikki urakat saaneiden firmojeni uskollisten ja taitavien työntekijöiden uurastuksen tuloksena. Jossakin vaiheessa aika iso määrä verotuloja ja palkkatuloja siirtyisi yhdellä tilisiirrolla tililleni Cayman-saarille.

Tällaista ei onneksi voisi tapahtua Suomessa. Olemmehan liian valistuneita emmekä lankea palvomaan uskonnollisia johtajia. Mutta voihan ajatuksilla leikkiä uskonrauhaa rikkomatta, voihan?

Seuraava linkki liittyy painajaisuneen, johon heräsin tiistaina.
http://ohjelmat.yle.fi/mot/etusivu

Alakulo

Kurottui sielu toivomaan ettei
loppuisi rakkauden huume.
Kulottui metsä sadetta vailla,
karrelle poltti tuo kuume.

Valtava hehku ei lämmitä pitkään
vaan äkkiä loppuun palaa.
Sekö on rangaistus siitä kun kerran
rakastaa liikaa ja salaa?

Auringon säde kylmässä kieppuu,
varjoissa asuvat haamut.
En näe valossa kangastusta,
vain yksin vietetyt aamut.

Matalilla mailla kaunein sumu
hohkaa hallan uhkaa.
Alavan mielen pohjalla kumu:
olet vain tomua, tuhkaa.


(Kuva: Thomas Keith)

Fiktiiviset henkilöt

- Päivää. Miksiköhän en ole saanut tekijänpalkkiotani?
- Päivää. Ja kukahan te olette?
- Herra Dennett, tämän kirjan kirjoittaja.
- Jaahah. Todistakaahan, että te olette olemassa, niin palataan asiaan.
- Kuinka niin?
- Kirjassannehan todetaan, että minä on pelkkää fiktiota. Emme voi maksaa tekijänpalkkioita henkilöille, joita ei ole olemassa.
- Minähän tarkoitin lähinnä sitä, että jossakin mielessä olemme kaikki eräänlaisia biologisia koneita jotka vain luulevat olevansa persoonia ja tajunnallisia olentoja.
- ja kukahan mahtaa olla se minä, josta te nyt puhutte? Uusi fiktio?
- Ymmärrätte tahallanne väärin!
- Meidän yhtiömme ei maksa mitään sellaisille henkilöille, joiden tajunta on vain epifenomenaalista. Hehän eivät oikeastaan kärsi lainkaan rahojen puutteesta. Sekin on vain fiktiota.
- No ei kai sitten voi mitään. Näkemiin.
- Ihan kuin olisin juuri kuvitellut tähän jonkun fiktiivisen henkilön. Mielenkiintoista.