Ligidigi

Ensimmäinen aito digiviikko on takana. Tähän asti katsottiin kaapelitv:n likidigiä, jolta teemat ja muut herkut puuttuivat. Viime viikonloppuna kanavia näytettiin malliksi ilmaiseksi aika määrä. Kaikesta tarjonnasta tuli sairas olo, kuin saisi paljon huonoa ruokaa muttei mitään täyttävää ja ravitsevaa. Leffakanavalta olisi sentään voinut katsella C.S. Lewisin rakkaustarinaa, mutten siihen tällä kertaa ryhtynyt. Yhä uusia tositv-sarjoja, urheilua, piirrettyjä, musiikkia, erikielisiä uutisia, pornoakin olisi luultavasti löytynyt yön pimeinä tunteina jolloin minä nukun. Yksi kristillinen kanava toimi ihastuttavan amatöörimäisesti. Yhtään sellaista kanavaa en bongannut, jolla olisi ollut yhteiskunnallista merkitystä esim. vaihtoehtojen esittelijänä.

Digiaika on saanut ihmiset tyytymään vähempään. Kuvan laatu heikkenee ajoittain, kuva pikselöityy, kuvatekstit puuttuvat, tekstiteeveet toimivat entistä huonommin ja vaikeammin. Useimmilla ihmisillä on nauhoitusongelmia. Tietty aina voi ostaa tallentavan boksin, mutta rajoituksensa siinäkin. Kuka haluaa maksaa ylimääräisistä kavavapaketeista kuukausimaksua?

Yksi ystävä luopui tässä yhteydessä tv-maksusta kokonaan. Ihailen, vaikka olenkin itse riippuvainen peruskanavien puuduttavasta viihdevirrasta.

Teemakaan ei ole ollut ihan sellainen ihannekanava kuin toivoin. Uusintojen määrä pyörryttää.

Jos minä saisin päättää, kanavapaketeilta vaadittaisiin parempi kuvanlaatu ja parempi ohjelmatarjonta. Annetut lupaukset paremmasta tekstiteeveestä tulisi toteuttaa. Määrällisen tarjonnan tilalle voisi vaatia laatua. Ihmisille tulisi maksaa korvauksia siitä, että boksit toimivat huonosti ja siitä, että lähetykset ovat vain sinnepäin. Edes YLE ei selviä puhtain paperein.

Naistenpäivää

Tänään sain ennenaikaisesti naistenpäivän ruusun, se ilahdutti tietysti. Iloitsin muutamista lähelläni elävistä mukavista, mutkattomista ja mutkikkaista naisista, joiden seura elvyttää, virkistää, helpottaa. Joiden kanssa voi enimmäkseen nauraa ja joskus itkeäkin.

Silti mietin naistenpäivän mieltä. Voisi sitä tasapuolisesti ruusuttaa kaikki ihmiset. Jokainen ihminen on ruusun arvoinen.

Ihmistenpäivää!

Haikuttaa

Taisteluhaudan
pohjalta ateisti:
"Jumalatonta."

***

Mikä on haiku?
Paikka, jossa putoaa
lumihiutale.

***

Katson taivasta.
Pilvet kertovat tämän
kaupungin unet.

***

Kolme toivomusta?

Jos nyt ja tässä lausuisin mistä tällä hetkellä haaveilen, niin tunnustan ainakin seuraavat haaveet:
1. että pystyn luomaan oman puutarhan yrttitarhoineen
2. että polvi paranee
ja
3. että selviän tästä keväästä hyvin (muutama kriteeri mielessä, osa sitä tyyliä etten sairastu uupumukseen...).

Minästä luopumiset

Miksiköhän blogeissa törmää "Tää sanoo nyt näin" -tyyppiseen tapaan viitata itseen? Onko kyseessä ironia vai subjektiuden kielto? Vai kokeilu molemmilla?

Lapsi leikkiessään puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Behavioristi kommentoi rakastelua: Sää sait, sainko määki?

Minä kirjoitan mielelläni yksikön ensimmäisessä persoonassa. En siis ole persoonan kieltäjä:)

Äh, ei oikeen irtoa. Narsisti kirjoittaa, vaikkei olisi sanottavaakaan.

Tää menis nyt syömään ravitsevaa kouluruokaa.

Huimat sattumat

Miksi todellisuus on sellainen, että se välitä toimii kuin huono draama? Miksi kummalliset yhteensattumat kasautuvat elämässä? Miksi joskus tulee sellainen tunne, että elämä ei voisi mennä toisin kuin se menee? Miksi silti välillä tuntuu siltä, että olemisen virrassa on kiva kölliä?

Polvi

Olin ollut liian kauan polvillani. Vasen polvi petti. Kirjoitin vakuutusyhtiölle tapahtumakuvauksen: miten, missä, milloin, kenelle tapahtui. Mietin sanaa tapaturma, enkä saanut siitä tolkkua.

Kun kuljin kyynärsauvoilla omenatarhassa, sauvojen jääpiikit puhkoivat lumiseen maahan aukkoja, joista kevätesikot nousivat kukkimaan.

Omaksuin ontuvan naisen roolin. Käytin invapaikkoja kuin omiani. Totuin olemaan huonojalkainen ja odotin, että minua palvellaan.

Opin paljon polvestani. Vaihdoin ystävien kanssa sairaskertomuksia ja kuulin satayksi tarinaa polvileikkauksista. Ruumiin kartta muodostuu kuin maailmankin: lapsena kävin Jugoslaviassa, Nordkapp on minulle pohjoisen raja. Vieläkään en tunne lantionseutua, en syviä lihaksiani.

Magneettikuvaushuoneen vieressä kasvoi neidonhiuspuu. Se ei kärsinyt säteilystä.

En ole muistanut tarkistaa, mitä Aristoteles sanoi polvista. Ehkä se ei olekaan tärkeää.