Pieniä ajatuksia ja aihioita

Pieni on suurta.

Pienet kysymykset ovat suuria kysymyksiä. Ne ratkaisevat.

Pienen ihmisen asialla? Varo jälkiä.

Yksityisin on yleisintä, sanotaan. Päteekö päinvastainen?

Yksityiskohdista rakentuu elämä.

Ei ole metsää ilman puita, vaikka pelkät puut eivät vielä olekaan metsä.

Metsään voi mennä mielessäänkin. Eksyykö siellä?

Tietovirtaan hukkuessa elämä alkaa pikselöityä. Kohina lisääntyy suurilla herkkyyksillä.

Zuumaile vaan. Hukkaat sen, mitä on lähellä. Tuumaile joskus ilman kameraa sinun ja maailmasi välissä. (Tuumaile joskus ilman sanoja sinun ja maailmasi välissä.)

Olen tottunut käyttämään analogioita asioita ymmärtääkseni. Miten ajatuksissa siirrytään digiaikaan?

Hiljaisuus ei vain puhu, se huutaa ja kuiskaa ja ärjyy ja vihjaa.

Viranomaishoitaja?

Tuumaustauko. Kuinka pitkä on ajatus?

Päivän ilonaihelistaus

1. Linnunlaulun riemukkuus ja into
2. se että Kuunkuiskaajat eivät menestyneet eli saatan päästä korvamadosta eroon vähitellen
3. mukavan työn antoisat ihmissuhteet ja vuorovaikutus
4. se että juhlapuheeseen on jo alustava idea
5. opiskelu joka pitää vireänä ja tuntuu mielekkäältä
6. terveys
7. maan möyriminen ja sen aiheuttama fyysinen väsymys
8. ikkunalautaviljelmillä siementen itäminen nopeasti
9. ystävät
10. se että puoliso pitää ruohonleikkuusta

Sielunliikutuksia

Aamulla lueskelin Ciceroa, keskusteluja Tusculumissa. Stoalaisilla oli mielenkiintoisia ajatuksia tunteista ja mielenliikutuksista. Enimmäkseen he väittivät, että järjen hallitsema sielu ei joudu hillitsemättömien tunteiden valtaan ja että esimerkiksi viha, pelko, kateus tai himo ovat vieraita viisaalle.

Voi olla, että järjen ohjaama sielu ei liikoja anna yksittäisten liiallisten tunteiden vaikuttaa harkintaansa ja järkeensä (myönsihän Cicerokin sen, että mielenliikkeitä voi olla myös myönteisiä, kuten varovaisuus tai haluaminen, joten ei ihan tunteettomaksi tarvitse viisaankaan ryhtyä tämän teorian mukaan). Silti joskus tuntuu siltä, että kovin kapea on todellisuus, jos lainkaan ei anneta tunteiden liikuttaa meitä. Iloitsen siitä, että runoilijasielut kokevat asioita syvästi ja tunteiden skaala on laaja. Jos olisimme kaikki järkeviä, kannattaisiko taide?

Liioitella voi kaikkea, myös järjen ohjausta.

Kolme tarinantynkää

Paikka: kalusteeton asunto kerrostalossa, jossakin isohkossa kaupungissa. Tuuli heiluttaa valkeaa ikkunaverhoa, joka on ainut sisustus. Leveällä ikkunalaudalla istuu nuori nainen, joka lukee kirjaa.

Kolme mahdollista jatkoa:

1. Huoneessa tapahtuu kohtaaminen. Nainen tapaa jonkun, rakastetun tai muukalaisen. Miehen tai naisen, ystävän tai satunnaisen matkatoverin. Ehkä tarina on rakkaustarina, ehkä jotain muuta. Tarina jatkuu muualla.

2. Huoneessa käy toisia, mutta kukaan ei kohtaa, ei odotukset eivätkä ihmiset. Tapahtuu väärinkäsityksiä ja ohipuhumista. Lopuksi nainen heittää kirjansa ulos avoimesta ikkunasta ja katsoo kaukaisuuteen.

3. Nuori nainen maalaa huoneen seinälle kuvan. Hän herää siihen. Kahvilassa hän tapaa henkilön, joka on nähnyt unta naisen maalaamasta kuvasta. Nainen ei kerro tälle henkilölle unestaan vaan lähtee kotiinsa ja kuuntelee musiikkia täysillä. Hän kirjoittaa tarinan naisesta, joka näkee unta tyhjästä huoneesta.

Taustalla soi surumielinen sellomusiikki.

Nelivärinäköä?

Jo pariin kertaan olen törmännyt epämääräisiin tietoihin siitä, että osalla ihmisiä tai ainakin naisia saattasi olla tetrakromaattinen näkö eli neljää eri lajia tappisoluja. Nyt uusimmassa Scientific American Mindissa kerrottiin, että apinauroksille (joilla on vain kahdenlaisia värinäkösoluja) on geenimanipulaation avulla onnistuttu siirtämään viruksen avulla ihmisen geeninpalasia, jotka ovat siirtyneet osaan apinoiden vanhoja näkösoluja ja näin urosapinoistakin tuli kolmivärinäköön kykeneviä eli yhtä hyviä erottamaan kypsät ja raa'at hedelmät kuin naarasapinat ovat luonnostaan. Kirjoittaja pohti tulevaisuutta ja esitti mahdollisuutta tehdä ihmisistä tetrakromaattisesti näkeviä. Transhumanismia?

Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, millaisena tetrakromaattisesti näkevät ihmiset maailman näkevät. Monilla lajeilla on tetrakromaattinen näkö, joka on kehittynyt eri alkuperästä kuin ihmisten värinäkö, ja esimerkiksi perhoset näkevät ultravioletin sävyjä, joita ihminen ei erota sinisestä. Nelivärinäkökykyisten naisten kyvystä erottaa erilaisia sävyjä en ole löytänyt mitään kunnollista tietoa. Ultraviolettia he tuskin silti näkevät.

Kun vanhat filosofiset ajatuskokeet joutuivat olettamaan Maryn, väritutkijan joka ei ollut koskaan nähnyt värejä (mikä jatuskoe on minusta aina ollut epäuskottava ja vaikeasti kuviteltavissa, vaikka koko ajatuskokeen idea onkin enemmän pohtia kvalioita kuin itse värinäköä), voisi siis nykyään ehkä olla mahdollista saada ihmiset aikuisiällä näkemään oikeasti värejä, joita he eivät ole aiemmin havainneet. Ehken silti olisi valmis kokeelliseen leikkaukseen, jossa silmiini pistetään vaarattoman viruksen mukana uusia näköpigmenttisoluja. Mutta jos nelivärinäköön todella kykenee jopa pari prosenttia naisista, niin huh! Onkohan heidän värimakunsa erilainen kuin meidän tavallisten kolmivärinäkevien?

Edit 2014: Tämän kirjoittamisen jälkeen minulle on selvinnyt, että tetrakromaattisesti näkeviä naisia on luonnostaan olemassa. Jännää!

Kuule

Kuule! Merkitys
laskeutuu kaiken ylle
kuin puhdas lumi.

Kuuntelen ja rauhoitun