Voiko yleinen pikkulintu (avis parvus vulgaris) laulaessaan valehdella Tuntevatko muurahaiset poluillaan totuuden ja valheen eron Pelkääkö jääkarhu ilmastonmuutosta
Muistammeko me, että olemme myös eläimiä Löydämmekö lihaksista ja luista sekä jänteistä voiman, joka ei kysele vaan tottelee vaistojaan Tunnemmeko mielihyvän, kun lajitoveri rapsuttaa ja tulee liki Ilon, joka on puhdasta ja vilpitöntä kivun nälän himon hartaan ihmetyksen
Että emme eläisi vain siinä kerroksessa, jossa huoli elää kasvustona kuin home, vaan joskus näkisimme olevamme eläimiä, joskus puhdasta henkeä, enkelienkin sukua
Suomessa on olemassa järjestö Lääkärit ilman sponsoreita. Jäsenten hankinta on ollut hidasta, mutta järjestön idea on loistava: yrittää edes vähentää lääketeollisuuden ja terveydenhuollon välistä riippuvuuksien verkostoa. Nykyisin iso osa lääkärikoulutuksista on lääketehtaiden sponsoroimaa. Kiitollisuudenvelasta ja hyvistä suhteista voi olla sekä hyötyä että haittaa. - En tiedä, millaiseen eettiseen sankaruuteen kykenisin itse, jos olisin lääkäri. Lääketieteen etiikka on muutenkin täynnä hankalia kysymyksiä, ja esimerkiksi Duodecimin sivuilla on sangen kiinnostavia eettisiä tapauksia.
Eilisissä uutisissa Suomen korruptoitumattomuus oli pudonnut sijalle 6. Ei Suomessa kai juuri lahjota virkamiehiä, mutta on hyvä, jos totuttuja käytäntöjä joskus vähän pöyhitään.
Hänen kanssaan oli niin hauskaa. Hän vietteli sanoillaan, sai minut tuntemaan itseni fiksummaksi kuin massat. Hän osasi puhua kuin guru, ja kätkätti sitten päälle postmodernilla naurullaan - joko menit retkuun sinäkin? Hän oli todellakin älykäs. En osannut kumota hänen argumenttejaan, kun hän ohimennen henkevästi perusteli, miksi moraalia ei ole tai ainakin se on vain rahvasta varten. Hän pilkkasi lääkäreitä. poliitikkoja, tuomareita, moraalifilosofeja, hän pyörsi puheensa heti kun aloin melkein ymmärtää; hän ei päästänyt minua, ei maailmaa vähällä. Maailmanlopustakin hän väänsi sanaleikin, katsoi onko minussa pokkaa huvittua. Vankka maa jalkojeni alla alkoi muuttua lentohiekaksi. Oli pakko ottaa tukea seinästä.
Nauroin mukana, kunnes alkoi tuntua pahalta. Margareta oli poistunut jo aiemmin, todennut ettei pidä uudesta ystävästäni. Minun tuli ikävä Margaretan lämmintä hymyä. Mefiston pistävän ivan takaa näin vain tyhjyyden, enkä enää halunnut hänen silmistään peiliä itselleni. Ehkä tapaan hänet jälleen, mutta antaapa edes ajan kulua hiukan ennen sitä.
Rakas lukija, Tat ihan ensimmäiseksi pahoittelen, että olen niin satunnainen kirjoittaja. Toiseksi pahoittelen sitä, että aivan liian harvoin jaksan kuvittaa tekstini tai tarjota visuaalisia täkyjä, ja etten koskaan itse maalaa, ota valokuvia tai edes kuvankäsittele mitään. Kolmanneksi pahoittelen sitä, että ehdin aivan liian harvoin kommentoida muiden blogeja ja joskus tuntuu siltä, että aivan liian harvoin ehdin lukeakaan blogeja, joita haluaisin.
En lupaa muuttaa mitään. En halua tehdä blogikirjoittamisesta suoritusta, eikä minulla ole joka päivä aikaa istua vapaa-ajalla koneen äärellä. Nytkin välistä tunnen, että olisi hyvä mieluummin käydä metsässä tai olla suorassa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Mutta - koska joskus on sillä tavalla ahne olo, että tekee mieli kurkistaa, mitä kuuluu tutuille blogisteille, joskus tulee halua kirjoittaa jotakin, minkä uskoo kiinnostavan ainakin muutamaa muutakin ihmistä maailmassa (joskus vaan on vaikea tietää, löytävätkö juuri ne harvinaiset oliot juuri silloin paikalle), ja siksi en ihan ole valmis lopettamaankaan.
Kun tänään mietin elämääni, se tuntuu ihan ihmisen elämän kokoiselta. Juuri nyt tuntuu siltä, että huolet ja murheet, joita kohdalleni on osunut, ovat passelin kokoisia. Elämässä on painovoimaa ja armoa (kuten Simone Weil asian kauniisti ilmaisi); keveällä ja raskaalla on oikeat mittasuhteet.
Kirjoittaminen ja lukeminen on aina auttanut minua. Se on tuonut muita ihmisiä lähemmäksi, auttanut syvemmin löytämään ihmisyyden yhteistä ydintä. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat lähentäneet minua myös itseeni ja lisänneet itsetuntemustani, vaikka tuskinpa se vieläkään kovin suurta on. Matka jatkuu.
Kanssaihminen, sinä joka juuri nyt luet tämän - sinussa on jotain minua, minussa on jotain sinua. Muuten et lukisi tätä nyt. Se olet sinä.
