Hyviä kirjoja

Luin suuslomalla kaikennäköistä. Meretlahden Ihmisen näköinen Jumala on hyvä kirja, ja sopii täydennökseksi sarjaan monia aiheesta kirjoitettuja kirjoja (Jonas Gardell ja se suomenruotsalainen jonka edellinen kirja käsitteli Cygnaueusta). Ei uskonnollista viitekehystä voi ohittaa nykyaikana. Sama ajatus tuli vastaani Gouldin vanhaa esseekirjaa selatessani. Hän nyt ei suoranaisti puhu uskonnosta kovin intohimoisesti, mutta muistuttaa, että tieteen ja järkevän uskon välillä ei ole eturistiriitaa, mutta dogmatismin ja tieteen välillä on.

Luin myös Simo Skinnarin pientä lehdykkää, joka ei käsitellyt pedagogista rakkautta vaan enempi ihmisen henkistä kehitystä. Jotkut perusoivallukset nielin, vaikka itse viitekehys on minulle vieras sielunvaelluksineen ja karmoineen. En ajattele samaa asiaa kuin Skinnari puhuessani tajunnasta, mutta löydän hänen tekstistään kokemuksellista tietoa, jonka totuudellisuus tuntuu melko todennäköiseltä. Tieto ei ole tieteellistä, mutta jollakin heikolla tavalla empiiristä: tiedon lajit voisi varmaan ryhmitellä aika monella tavalla. Eri varmuuskertoimet ja eri yhteisyyden asteet ainakin yhtenä muuttujana.

Nyt päässäni pyörii hyödyn käsite. Aika äkkiä jokin kysymys täyttää aivot.

Tunnollisuudesta

Miksi ihmeessä koen arvosteluna sen, jos joku kutsuu minua tunnolliseksi? Oikeasti arvostan tunnollisuutta. Tunnolliset ihmiset pitävät yhteiskunnan pystyssä. Lienen rakentanut minäkäsitykseni sen varaan, että olen nopea ja pärjään liikoja yrittämättä. Nuorena esimerkiksi en tehnyt läksyjä mitenkään erityisen innokkaasti. Muistelen kyllä, että ajattelin, että olisi hyvä oppia tekemään enemmän työtä eikä aina päästä vähällä.

Yritteliäämmät, sinnikkäämmät, tunnollisemmat ystäväni ovat elämässään varmasti saavuttaneet enemmän kuin minä tällä "kaiken täytyy tapahtua kuin luonnostaan, ponnistelematta" -asenteellani. Ahkerampi minä olisi varmaan akateemisesti sivistyneempi.

Saanen olla tyytyväinen, että näistä lähtökohdista minulla on edes alkeellinen työmoraali.

Tunnollisuus sanana on kiva. Liittyy omaantuntoon, itsetuntoon, tunteisiin - tunnontuskiin. On tunto. Ei kai sitä pitäisi hävetä. Miksi se kuulostaa moitteelta korviini? Kiltin tytön syndroomalta? Kai kiltteyskin on oikeastaan ihan hyvä asia, kunhan aristotelilaisittain ei ole liian kykenemätön itseään puolustamaan.

Ajattelusta

Olen yrittänyt mielessäni hahmottaa juttua taitavan ajattelun esteistä. Kirjoitan sitä psykan oppikirjaa varten, joten henkilökohtaiset mielipiteeni pitäisi pitää tekstistä irrallaan, mutta en kai voi välttää omia kognitiivisia painotuksiani (biases...). Luultavasti tässä yhteydessä on turha pohtia loogisen ajattelun rajoituksia, ne eivät kuulu psykologiatieteeseen. kaikkihan sitä paitsi tajuavat, että jollakin tavalla kaikki tietomme velluu tyhjän päällä. Mitään ei voi todistaa varmuudella: premissit ovat aina valittuja, päättely riippuu siitä, millainen varmuus meillä jo on. Tiettyä kehällisyyttä ei siis voi koskaan välttää. Mutta pitäisikö? Jos tajuaa kehällisyyden ongelman, voi ainakin tunnustaa, että oma ajattelu on riippuvaista tietyistä ennakkoehdoista. Jakamalla ennakkoehdot voi keskustella toisen kanssa. Ihmisinä jaamme aika ison joukon yhteistä premissistöä: uskomme ja luotamme havaintoihimme, rakennumme yhteisen kielen avulla, luotamme kausaliteettiin ja vuorovaikutuksiin jne.

Minua kiinnostavat aika paljon ajattelun nyrkkisäännöt, heuristiikat. Tavat, jotka tuottavat itsestään lievästi vääristyneitä näkemyksiä. Voisiko niistä tulla tietoisemmiksi, kuten yksikin konsulttifirma mainosti (johtajille kalliiseen hintaan samaa tietoa, joka on kenen tahansa luettavissa vaikkapa psykan oppikirjoista...).

Jos jo kolmevuotias pitää ranskalaisia parempina, kun ne ovat mäkkärin pussissa, niin kaipa on oikeutettua uskoa, että ihmisen kognitiivisiin prosesseihin kuuluu tietyntyyppinen brändiuskollisuus ja tunteet vaikuttavat päätöksentekoon, jopa havaintoihin. Miten valitsen brändini? Vaikuttavatko muut minuun; vaikutanko itse siihen, millaisia valintoja teen? Maistuuko viini paremmalta, jos se on kallista?

Filosofian opettamisesta

Pohdin aineopettajien kanssa kysymystä siitä, miten filosofiaa tulisi opettaa. Heräsi kysymyksiä: kuinka paljon opettajan oma kanta vaikuttaa siihen, mitä pitää johdonmukaisena ja viisaana ajatteluna.

Psykofyysinen ongelma on minusta aidosti vaikea filosofinen kysymys. En ole tyytyväinen materialistisiin kantoihin, niissä on samat ongelmat kuin psykofyysisessä dualismissa eli mielen ja ruumiin vuorovaikutus ei sittenkään tule selitetyksi tyydyttävällä tavalla. Idealismi taas on jotenkin minulle vieras malli; luin vasta buddhalaista psykologiaa käsittelevän kirjan, ja sen ajatus tajunnan ensisijaisuudesta on kyllä johdonmukainen, mutta en saa sitäkään solahtamaan kohdalleen niin, että täysin hyväksyisin sen. Minusta ei ole tajuntatieteilijäksi. (Sama vaikeus ymmärtää käytettyä kieltä iskee minuun usein fenomenologisten tekstien äärellä. Taidan olla vähän yksinkertainen.)Olen siihen liiaksi realisti koko tämän näkyvän maailman suhteen. Jokin, en vain tiedä mikä, iskee vastaan. Intuitiivisesti hahmotan mielen ja kehon suhteen sellaiseksi, että mikään näistä virallisista oppikirjakannoista ei oikein pääse siihen käsiksi. Sanat ovat vajaita tavoittamaan todellisuuden.

Jos minun, joka olen pohtinut kysymystä lukioikäisestä asti, on vaikea päästä jyvälle, miten sitten lukioikäisen nuoren? Olisihan se helppoa, jos voisi olla valmis totuus tästäkin omassa käytössä, mutta kun minä en tiedä sitä. Voi todellisuus, paljasta kasvosi!

Toivottavasti opettajana osaan pitää kantani sen verran avoimina ja opetukseni sen verran neutraalina, että oppilaani eivät koe, että heidän on esitettäviä tietynsuuntaisia kantoja ollakseen hyviä ajattelijoita. Vaikka hyväksyisinkin ajattelun hyveet: johdonmukaisuuden, kriittisyyden, monipuolisuuden.

Mitähän tässä

Kohta menen hammaskääkärille. Elämä on kokonaisuus: me olemme kokonaisia.

Valmet

Kävimme viikonloppuna A:n isotädin traktoria tutkimassa. Se on maannut vanhassa navetassa jo seitsemän vuotta, eli ei ole tietoa, vieläkö sen saa elvytettyä. Olavi Sipilän suunnittelema Valmetin ensimmäinen diesel-traktorimalli kieltämättä voisi olla nätti, kun se saisi uudet maalit pintaansa. Mutta sitä ennen siinä olisi muutakin pientä laittoa. Akku on hukassa, siinä on ollut alkujaan kaksi 6 V:n akkua sarjaan kytkettynä. 12 voltin järjestelmä kuitenkin. Renkaat ovat myös yksi arvoitus. Ja ajovalojen johdot roikkuivat irti. Eturenkaat olivat vajonneet pehmeään maalattiaan. Putken saa irti, muuten se ei mahtuisi ovesta uloskaan.

Äijät puhelivat innokkaina kahvipöydässä traktoreista ja armeijamuistoista. Naisväki koki lievää ulkopuolisuuden tunnetta.