perjantai 12. lokakuuta 2007

Filosofian opettamisesta

Pohdin aineopettajien kanssa kysymystä siitä, miten filosofiaa tulisi opettaa. Heräsi kysymyksiä: kuinka paljon opettajan oma kanta vaikuttaa siihen, mitä pitää johdonmukaisena ja viisaana ajatteluna.

Psykofyysinen ongelma on minusta aidosti vaikea filosofinen kysymys. En ole tyytyväinen materialistisiin kantoihin, niissä on samat ongelmat kuin psykofyysisessä dualismissa eli mielen ja ruumiin vuorovaikutus ei sittenkään tule selitetyksi tyydyttävällä tavalla. Idealismi taas on jotenkin minulle vieras malli; luin vasta buddhalaista psykologiaa käsittelevän kirjan, ja sen ajatus tajunnan ensisijaisuudesta on kyllä johdonmukainen, mutta en saa sitäkään solahtamaan kohdalleen niin, että täysin hyväksyisin sen. Minusta ei ole tajuntatieteilijäksi. (Sama vaikeus ymmärtää käytettyä kieltä iskee minuun usein fenomenologisten tekstien äärellä. Taidan olla vähän yksinkertainen.)Olen siihen liiaksi realisti koko tämän näkyvän maailman suhteen. Jokin, en vain tiedä mikä, iskee vastaan. Intuitiivisesti hahmotan mielen ja kehon suhteen sellaiseksi, että mikään näistä virallisista oppikirjakannoista ei oikein pääse siihen käsiksi. Sanat ovat vajaita tavoittamaan todellisuuden.

Jos minun, joka olen pohtinut kysymystä lukioikäisestä asti, on vaikea päästä jyvälle, miten sitten lukioikäisen nuoren? Olisihan se helppoa, jos voisi olla valmis totuus tästäkin omassa käytössä, mutta kun minä en tiedä sitä. Voi todellisuus, paljasta kasvosi!

Toivottavasti opettajana osaan pitää kantani sen verran avoimina ja opetukseni sen verran neutraalina, että oppilaani eivät koe, että heidän on esitettäviä tietynsuuntaisia kantoja ollakseen hyviä ajattelijoita. Vaikka hyväksyisinkin ajattelun hyveet: johdonmukaisuuden, kriittisyyden, monipuolisuuden.

2 kommenttia:

PeeÄR-mies kirjoitti...

http://bluffia.blogspot.com/

päivitetty;)

mattitaneli kirjoitti...

Hei hyvä ma-riikka,


Kiitos filosofiankinopepohdinnoistasi.
Psykologia on vähän "höhhöä", se
ei ole argumentatiivista,ellei sitten tietyin tavoin neuropsyko-
logia. Olisikohan Wittgenstein oikeassa siinä, kun hän sanoi about niin,
että psykologiassa vallitsee käsitteiden sekaannus. Toisaalta
mua kiehtoo humanistinen psykologia.Tällä en tarkoita niinkään koulukuntaa kuten
behaviorismi, kognitiivinen,
psykodynaaminen etc., vaan tapaa
tehdä psykologiaa vähän niin
kuin parhaimmillaan Lauri Rauhala
tekee. Joskus se kyllä menee aika
"mössöksi" sekin.

Sitten voiko ylipäätään mitään opettaa, eikä ainakaan filosofiaa,
ellei sitten opettamisella tarkoita
asioiden esitarkastelua, visiointia, "heittäytmistä" teeman
kanssa kamppailuun yhdessä opiskelijoiden kanssa. Jospa opettaminen onkin asioden rakastamista "an sich" ja niiden "tuntemista"
sellaisiksi, jotka kasvattavat meitä, ainakin potentiaaliamme
ja tutustuttaa johonkin olennaiseen, joka aukeaa sitten, kun jaksaa ponnistella vuosikausia
pyytettömästi ja vilpittömästi
asioita kelaten, kerien eteen ja
taakse, yli ja alikin.


Ystävällisesti Matti