Miksi ihmeessä koen arvosteluna sen, jos joku kutsuu minua tunnolliseksi? Oikeasti arvostan tunnollisuutta. Tunnolliset ihmiset pitävät yhteiskunnan pystyssä. Lienen rakentanut minäkäsitykseni sen varaan, että olen nopea ja pärjään liikoja yrittämättä. Nuorena esimerkiksi en tehnyt läksyjä mitenkään erityisen innokkaasti. Muistelen kyllä, että ajattelin, että olisi hyvä oppia tekemään enemmän työtä eikä aina päästä vähällä.
Yritteliäämmät, sinnikkäämmät, tunnollisemmat ystäväni ovat elämässään varmasti saavuttaneet enemmän kuin minä tällä "kaiken täytyy tapahtua kuin luonnostaan, ponnistelematta" -asenteellani. Ahkerampi minä olisi varmaan akateemisesti sivistyneempi.
Saanen olla tyytyväinen, että näistä lähtökohdista minulla on edes alkeellinen työmoraali.
Tunnollisuus sanana on kiva. Liittyy omaantuntoon, itsetuntoon, tunteisiin - tunnontuskiin. On tunto. Ei kai sitä pitäisi hävetä. Miksi se kuulostaa moitteelta korviini? Kiltin tytön syndroomalta? Kai kiltteyskin on oikeastaan ihan hyvä asia, kunhan aristotelilaisittain ei ole liian kykenemätön itseään puolustamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti