tiistai 27. marraskuuta 2007

Järki ja tunne

Järki ilman tunnetta on järjetön.
Tunne ilman järkeä on eksyksissä.
Tunteet ovat järjen kompassi. Kompassia ei voi käyttää liian lähellä magneetteja.
Ihminen elää kehossaan, eikä muuta kotia ole.
Kehollisuus on miehisyyttä ja naisellisuutta ylempi kategoria.
En pysty edes kuvittelemaan, millaista olisi olla olemassa ei-missään. Jopa sielun kuvittelen jonnekin.
Kun Dennett väittää minää fiktioksi, kenellä silloin on tekijänoikeus hänen teksteihinsä? Aku Ankalla?
Onkohan "Uskon jotta ymmärtäisin" ymmärrettävissä ylitse alkuperäisen käyttöyhteytensä. Jokaisella on jumalansa, vaikkei se olisikaan aina kielennettävissä täsmällisesti. Mikä jumala se silloin olisikaan.

maanantai 26. marraskuuta 2007

Wolfe: Minä olen Charlotte Simmons




Viime viikon lukuelämyksiä oli Wolfen ei enää niin uusi järkäleromaani. Wolfe on hyvä aikalaiskuvaaja ja ajan hengen tavoittaja juuri siksi, että hän ei ole dokumentaristi eikä mitenkään voi tuntea oikeaa kampuselämää tyttärestään huolimatta. Juuri mielikuvitus ja kärjistäminen tekevät Dupontin yliopistosta "todellisen" paikan. Fiktio löytää totuutta, vaikkei esitäkään suoria väitteitä. Millainen performatiivi tomaani on? Minusta (hyvä, onnistunut) romaani vastaa filosofian ajatuskokeiden sarjaa. Se tavoittaa jotain ihmisenä olemisesta. Wolfen henkilöt pohtivat kovasti itseään, Charlotte on erittäin itsekeskeinen ja silti omalla tavallaan charmantti henkilö. Miksei vanheneva mies voisi kuvata naiivia nuorta älykkötyttöä ja hänen seksuaalisuuttaan? "Uskottavuus" ei ole tarinan tai henkilöiden uskottavuudessa (kummatkaan eivät ole täysin uskottavia) vaan tavassa, jolla Wolfe tarinansa aikana tavoittaa katkelmia ihmisten tajuisuudesta, tavasta olla maailmassa ja tarkastella älyllisyyttä sekä ihmissuhteita.

Charlotte pohtii evoluutiota, neurofilosofiaa ja sen sellaista. En lukenut romaania moraliteettina nykyaikaista naturalistista filosofiaa kohtaan, kuten joku arvostelijoista; minusta Wolfe tavoitti jotain siitä hämmennyksestä, jota nuori ihminen voi tuntea joutuessaan suurten ajatusten pauloihin. Charlotten ahdistus ei ole metafyysistä luonteeltaan. Pikemminkin hän on yhtä aikaa tosi fiksu ja tosi tyhmä - niin kuin me kaikki joskus olemme.

Ajatukset johkaantuvat romaanista ihmisen ajattelun rypälemäisyyteen, alisysteemeihin, joissa ajattelu tapahtuu. Integriteetin puute luonnehtii kaikkia muita romaanin henkilöitä paitsi JoJo Johansenia, joka löytää antiikin hyveet ja niistä itselleen suuntaviivan. Voiko enää epäpostmodernimpaa ajattelua olla - ja silti Wolfen romaani vaatii taustakseen modernin ja postmodernin.

keskiviikko 21. marraskuuta 2007

Survot

Uusin hurahdukseni on tapahtunut survoihin. Survoristikot ovat siitä hyviä, että niissä on laskettava yhteen, ja päässälaskutaitoni ei ole kovin kaksinen - siis sitä on hyvä harjoittaa kaikessa rauhassa ja logiikkapelistä samalla nauttien. Kenties kehittyminen on mahdollista. Miksi tyytyä tekemään vain asioita, joissa luulee olevansa hyvä? Pätemättömyytensä kannattanee laajentaa koskettamaan yhä uusia elämänaloja.

Pari viikkoa sitten ratkaisin ekan survoni. Löysin sen Yliopistolehdestä. Ilmeisesti jopa Ilta-Sanomissa on nykyisin myös survoja.

Toki ratkon edelleen liki automaattisesti sudokujakin. Hyvää stressinhoitokamaa. Myös isäni ja äitini ovat sudokuihin retkahtaneet. Jokin siinä kiehtoo: maailma, jossa on olemassa valmis oikea vastaus jokaiseen ongelmaan. Näkökulma voi olla illusorinen, mutta sopivissa määrin harrastettuna survoilu tuskin on sentään vaarallista.

Ilman muuta tärkeämpääkin tekemistä maailmassa olisi, mutta kuka nyt koko ajan jaksaa vaikkapa kirjoittaa Amnestyn vetoomuskirjeitä. Yritän löytää asioille tasapainon.

Mistä tulikin mieleeni: liityin eilen Hyötykasviyhdistyksen jäseneksi. Pian Pähkylän pitäisi tulla postilaatikkooni. Talven alkaessa on erityisen hauskaa unelmoida omasta yrttitarhasta. Kiinansipulia, korianteria, ajuruohoa...ja kehäkukkia, runsaasti kehäkukkia joka paikkaan...

tiistai 20. marraskuuta 2007

Patukkaooppera

Kävin Tampereella lauantaina. Siellä on aina kiva käydä, kaupunki on vireä ja sopivan kokoinen. Työpaikan porukkaretki suuntautui ensisijaisesti teatteriin, mutta ennen näytöstä ehdin käydä ostoksilla (Verkatehtaalla, Ruohonjuuressa, Taito-kaupassa...tuli ostettua lankoja...) ja näytöksen jälkeen söimme porukalla Nataliessa.

Tampereen työväenteatterin Patukkaooppera (klikkaa otsikkoa, jos haluat lukea lisätietoja...)oli upea katsomuskokemus. Eturivin paikoilta näki kaiken hyvin. Lavastus oli viimeisen päälle, käsikirjoitus verbaalista tykitystä. Musiikkikin oli hyvin tehtyä. Pitäisi käydä useammin Tampereella ja teatterissa. Uusikaupunki on kiva, mutta tampreeseen evrrattuna pikkukaupunki hyvässä ja pahassa.

Näin ohimennen edeltäjäni, kovin montaa sanaa emme ehtineet vaihtaa. Sen sijaan bussimatkalla puhelin paljonkin ideoita vaihtaen yhden työkaverin kanssa. Jospa saamme jonkun idean siirrettyä todellisuuteenkin? Toivottavasti!

perjantai 16. marraskuuta 2007

Pakko kirjoittaa nämä tänne

Löysin ihan muuta etsiessäni muistitikulta nämä tekstit. Voi miten hyvä olo tulvahti mieleen! Etteikö kieli voisi viedä perille...Muistin tunnelman, sellon ja laulun yhteisen soinnin, ihmiset hartauden tilassa. Onko siitä jo kolme vuotta?

Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla 2004 kuulemiani runoja

käännös Ulla Agopov

Jelena Mirtova lauloi sopraanoa, Sergei Roldugin soitti upeasti selloa; sävellykset olivat Belovin ja Irshain.

Kirje (Pis'mo)
Gennadi Belov

Heräsin, katsoin ja näin: on kullaltani tullut kirje.
Sataa kertaa sen läpi luin,
sitten povelleni kätkin,
vaan kovin se on painava.
Miksi sydän on niin raskas?

Jevgeni Irshai: Puhu (Govori) sellolle ja sopraanolle

I.Annenskin, A.Blokin ja A.Belyin runoihin
Unohdan (Zabuvaju)

Tänään en muista eilistä,
aamuisin en muista iltojani.
Päivänvalossa unohdan illan tulet
yöllä unohdan päivät.
Vaan kaikki yöt ja päivät hyökyvät päällemme
ennen kuolemaa juhlan hetkellä.
Ja silloin tunkkaisessa ahtaudessa
menneestä kauneudesta haaveileminen koskee liikaa
voimattomana yritän nousta...ja on yö.
Laulujen maailmasta (V mire pesen)

Sinipunaisessa terälehdessä maailma on ihmeellinen
kaikki on ihmeellistä keijujen, helinän
ja tuulen laulujen maailmassa.
Riipumme kuin puro vaahtoavan kuilun yllä.
Ajatukset vyöryvät lentävien säteiden loistossa.
Sinipunaisessa terälehdessä maailma on ihmeellinen.
Kaikki on ihmeellistä keijujen, helinän
ja tuulen laulujen maailmassa.
Puhu (Govori)

Taivaallisten kynttilöiden liekit
käyvät taas taistoon surun pimeyttä vastaan.
Ja puro, joka kiiltelee hopeisena.
Oi runoilija, puhu äänettömästä vuosisatain lennosta
lapset tavoittavat sinun sinisiä unelmiasi.
Puhu maailmojen mielettömyydestä tanssin pyörteissä
vuosisatojen nauravasta murheesta,
humalluttavasta purppuraisesta kajosta.
Oi runoilija, puhu vuosisatain lennosta,
hiljenneet lapset kuulevat taivaansiniset unelmasi.
Puhu maailmojen mielettömyydestä tanssin pyörteissä,
Vuosisatojen nauravasta murheesta,
humalluttavasta kajosta puhu.

keskiviikko 14. marraskuuta 2007

Analyyttinen filosofia ja sen rajat

Muistikuva: lukiolaisena laadin paperille taulukon argumenteista Jumalan olemassaolon puolesta ja vastaan. Olin kai lukenut liikaa Russellia.

Muistikuva 2: nuorena opiskelijana tein papereille muistiinpanoja siitä, kuka elämässäni vaikuttavista nuorista miehistä olisi ystävänä paras. Tai luokittelin erilaisia tapoja olla yhteydessä. Kuinka säälittävää, voi ajatella, mutta suhtaudun nuoreen minääni ymmärryksellä ja myötätunnolla. Hän halusi niin kovasti saada elämäänsä järjestystä, varmuutta, eikä sitä tuntunut tulevan mistään, varsinkaan tärkeissä asioissa. Samaan aikaan toki maalasin kuvia, kirjoitin runoja, novelleja, päiväkirjaa. Kaikki ei ollut analyyttistä filosofiaa, ei premissien aukikirjoittamista.

Yliopistossa nautin, ei vaan: huumauduin logiikasta, argumenttianalyysistä, käsiteanalyysistä. Ja siitä paradoksista, että samalla järjellä todistettiin myös se, ettei järki kaikkialle yllä, että kielellä on rajansa, ettei käsitteitä voi loppuun asti määritellä, että mitään universaalikieltä ei ole. Että sanojen merkitykset ovat häälyviä ja silti aavistuksen kiinteitä. Ettei todellista sanakirjaa voi kirjoittaa kirjoittamatta kaikkia mahdollisia ajatuksia.

Miten kieli voi silti olla väline, joka auttaa ymmärrystä ihmisten välillä. On upeaa, kun kirjoittaja suostuu käyttämään sanoja perillevievinä teinä. Silloinkin, kun hän taitavasti vihjaa ja viettelee, ei vain väitä.

Mutta tämä vamma minulle on jäänyt: ei ole helppoa tavoittaa toisenlaista diskurssia. En osaa keskustella, jos logiikan käyttö kielletään. Jos mikään ei oikeastaan tarkoita mitään. En osaa kieltä, jossa hylätään rationaliteetti tyystin. Heti mieli sytyttää kysymyksen: mitä tämä tarkoittaa? Mihin tuo johtaa? Se mikä on vahvuus seminaarissa ei ole aina vahvuus ihmisten kanssa. En ole muiden ihmisten opponentti.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Flunssassa

On jännä tunne, kun on sairas. Ajatukset kulkevat välillä kumman kirkkaasti. Tunteet ovat pinnassa, esimerkiksi liikutun helpommin, loukkaannun myös. Eilen koin lievän masennusaallon ja pohdin jälleen kerran, onko minusta työhöni.

Tuntuu kuin olisin tietoisempi kehosta. Samalla arvostan valtavasti sitä, että pystyn nukkumaan yöni hyvin.

Sallin itselleni kaikenlaista sairauden varjolla. Ymmärrän tavallaan paremmin Skinnarin väitteitä siitä, että sairaus on lahja (luin tekstiä puoliksi ristiriitaisin tuntein, koska ajattelin, ettei ketään tulisi syyllistää sairastamisestaan; joskus sairastaminen on pelkkää huonoa tuuria, ei sillä aina ole syvempää metafyysistä merkitystä). Toki helpottaa se, että ei ole mitään vakavaa. Flunssa on ennenkin mennyt ohi.

Ohimenevät myötätunnon ja ystävyyden osoitukset tuntuvat tavattoman tärkeiltä. Voi miten ihmiset osaavat olla enkeleitä huomaamattaan! Oikeaan aikaan sanottu sana tai kannustava hymy merkitsee tosi paljon.

Juuri nyt haluan olla hyväntahtoisessa seurassa. Levätä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tahdo minulle pahaa.

Siunaus: toivon sinulle hyvää. Kirous: en hyväksy sinua sellaisena kuin olet. Miten paljon olemme siunauksen tarpeessa. Kuinka suuri osa elämää saa pyhityksensä siunauksista. Kuinka kapeaa elämä on, jos kiroan, en siunaa. Kuinka teen sen tekemättä pahaa itselleni.

Ulkona on hämärää. Päivän valo oli merkillisen kuulas. Nautin tavattomasti siitä, kun katselen ikkunasta taivasta ja puita, kaikkea yksinkertaista ja kaunista.

Ei ihminen elä pelkästään kasvislasagnesta...