Viime viikon lukuelämyksiä oli Wolfen ei enää niin uusi järkäleromaani. Wolfe on hyvä aikalaiskuvaaja ja ajan hengen tavoittaja juuri siksi, että hän ei ole dokumentaristi eikä mitenkään voi tuntea oikeaa kampuselämää tyttärestään huolimatta. Juuri mielikuvitus ja kärjistäminen tekevät Dupontin yliopistosta "todellisen" paikan. Fiktio löytää totuutta, vaikkei esitäkään suoria väitteitä. Millainen performatiivi tomaani on? Minusta (hyvä, onnistunut) romaani vastaa filosofian ajatuskokeiden sarjaa. Se tavoittaa jotain ihmisenä olemisesta. Wolfen henkilöt pohtivat kovasti itseään, Charlotte on erittäin itsekeskeinen ja silti omalla tavallaan charmantti henkilö. Miksei vanheneva mies voisi kuvata naiivia nuorta älykkötyttöä ja hänen seksuaalisuuttaan? "Uskottavuus" ei ole tarinan tai henkilöiden uskottavuudessa (kummatkaan eivät ole täysin uskottavia) vaan tavassa, jolla Wolfe tarinansa aikana tavoittaa katkelmia ihmisten tajuisuudesta, tavasta olla maailmassa ja tarkastella älyllisyyttä sekä ihmissuhteita.
Charlotte pohtii evoluutiota, neurofilosofiaa ja sen sellaista. En lukenut romaania moraliteettina nykyaikaista naturalistista filosofiaa kohtaan, kuten joku arvostelijoista; minusta Wolfe tavoitti jotain siitä hämmennyksestä, jota nuori ihminen voi tuntea joutuessaan suurten ajatusten pauloihin. Charlotten ahdistus ei ole metafyysistä luonteeltaan. Pikemminkin hän on yhtä aikaa tosi fiksu ja tosi tyhmä - niin kuin me kaikki joskus olemme.
Ajatukset johkaantuvat romaanista ihmisen ajattelun rypälemäisyyteen, alisysteemeihin, joissa ajattelu tapahtuu. Integriteetin puute luonnehtii kaikkia muita romaanin henkilöitä paitsi JoJo Johansenia, joka löytää antiikin hyveet ja niistä itselleen suuntaviivan. Voiko enää epäpostmodernimpaa ajattelua olla - ja silti Wolfen romaani vaatii taustakseen modernin ja postmodernin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti