On jännä tunne, kun on sairas. Ajatukset kulkevat välillä kumman kirkkaasti. Tunteet ovat pinnassa, esimerkiksi liikutun helpommin, loukkaannun myös. Eilen koin lievän masennusaallon ja pohdin jälleen kerran, onko minusta työhöni.
Tuntuu kuin olisin tietoisempi kehosta. Samalla arvostan valtavasti sitä, että pystyn nukkumaan yöni hyvin.
Sallin itselleni kaikenlaista sairauden varjolla. Ymmärrän tavallaan paremmin Skinnarin väitteitä siitä, että sairaus on lahja (luin tekstiä puoliksi ristiriitaisin tuntein, koska ajattelin, ettei ketään tulisi syyllistää sairastamisestaan; joskus sairastaminen on pelkkää huonoa tuuria, ei sillä aina ole syvempää metafyysistä merkitystä). Toki helpottaa se, että ei ole mitään vakavaa. Flunssa on ennenkin mennyt ohi.
Ohimenevät myötätunnon ja ystävyyden osoitukset tuntuvat tavattoman tärkeiltä. Voi miten ihmiset osaavat olla enkeleitä huomaamattaan! Oikeaan aikaan sanottu sana tai kannustava hymy merkitsee tosi paljon.
Juuri nyt haluan olla hyväntahtoisessa seurassa. Levätä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tahdo minulle pahaa.
Siunaus: toivon sinulle hyvää. Kirous: en hyväksy sinua sellaisena kuin olet. Miten paljon olemme siunauksen tarpeessa. Kuinka suuri osa elämää saa pyhityksensä siunauksista. Kuinka kapeaa elämä on, jos kiroan, en siunaa. Kuinka teen sen tekemättä pahaa itselleni.
Ulkona on hämärää. Päivän valo oli merkillisen kuulas. Nautin tavattomasti siitä, kun katselen ikkunasta taivasta ja puita, kaikkea yksinkertaista ja kaunista.
Ei ihminen elä pelkästään kasvislasagnesta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti