Tapahtuipa päivänä eräänä, että tutussa harrastusryhmässäni yksi ryhmäläisistä oli kysynyt vetäjältä luvan aloittaa yhteisellä leikillä. Heittelimme sitten lankakerää ja kukin kertoi vuorollaan jostain elämänsä hyvästä asiasta (kuin kiitospäivän aterialla konsanaan). Lankakerästä muodostui "tukiverkko". Epäilemättä opimme toinen toisistamme asioita, joista muuten ei olisi ollut hajuakaan. Varmaan vaikutukset olivat lopulta enemmän myönteisiä kuin kielteisiä.
Huomasin, että vaikka itse useinkin leikitän ihmisiä, ei aina ole helppoa olla leikitettävänä. Yhteishenkeä kohottavaksi tarkoitettu harjoitus sai minut tuntemaan myös ulkopuolisuutta ja varovaisuutta. Voi olla, että tilanteeseen vaikutti sekin, että mielessä ei juuri sillä hetkellä pyörinyt juurikaan mukavia asioita, ja pakenin tilannetta kertomalla äärimmäisen yhdentekeviä asioita. Jotkut ryhmäläiset itkivät tehdessään tunnustuksiaan. Mietin, kuinka tärkeää olisi opettaa jokaiselle kansalaiselle sekin taito, että itsestään ei ole pakko jakaa mitään toisille jos ei tahdo - tungetteleviin kysymyksiin ei tarvitse vastata. Rehellisyys ei sitä vaadi.
Pohdiskelin sitäkin, olenko tiukkis ja tosikko. No, sitä ei tarvitse edes kysyä - olenhan minä. Heittäytyminen tilanteisiin ei vain ole minun juttuni. Jään reflektoimaan omaa ja muiden oloa, katsomaan miten kaikki tilanteessa voivat, sekin huvitti vähän, kuinka naiset kilpailivat lastenlapsillaan ja miehillään. Jäin vain miettimään, miten tilanteen koki se, joka oli sairas tai jolla ei ollut miestä tai lasta tai työpaikan hauskoja sattumuksia. Tosikoista ei ole aikuisten leikkeihin.
