Hitaat blogit ja tila Blogistaniassa

Rakas lukija,
Tat
ihan ensimmäiseksi pahoittelen, että olen niin satunnainen kirjoittaja. Toiseksi pahoittelen sitä, että aivan liian harvoin jaksan kuvittaa tekstini tai tarjota visuaalisia täkyjä, ja etten koskaan itse maalaa, ota valokuvia tai edes kuvankäsittele mitään. Kolmanneksi pahoittelen sitä, että ehdin aivan liian harvoin kommentoida muiden blogeja ja joskus tuntuu siltä, että aivan liian harvoin ehdin lukeakaan blogeja, joita haluaisin.

En lupaa muuttaa mitään. En halua tehdä blogikirjoittamisesta suoritusta, eikä minulla ole joka päivä aikaa istua vapaa-ajalla koneen äärellä. Nytkin välistä tunnen, että olisi hyvä mieluummin käydä metsässä tai olla suorassa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Mutta - koska joskus on sillä tavalla ahne olo, että tekee mieli kurkistaa, mitä kuuluu tutuille blogisteille, joskus tulee halua kirjoittaa jotakin, minkä uskoo kiinnostavan ainakin muutamaa muutakin ihmistä maailmassa (joskus vaan on vaikea tietää, löytävätkö juuri ne harvinaiset oliot juuri silloin paikalle), ja siksi en ihan ole valmis lopettamaankaan.

Kun tänään mietin elämääni, se tuntuu ihan ihmisen elämän kokoiselta. Juuri nyt tuntuu siltä, että huolet ja murheet, joita kohdalleni on osunut, ovat passelin kokoisia. Elämässä on painovoimaa ja armoa (kuten Simone Weil asian kauniisti ilmaisi); keveällä ja raskaalla on oikeat mittasuhteet.

Kirjoittaminen ja lukeminen on aina auttanut minua. Se on tuonut muita ihmisiä lähemmäksi, auttanut syvemmin löytämään ihmisyyden yhteistä ydintä. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat lähentäneet minua myös itseeni ja lisänneet itsetuntemustani, vaikka tuskinpa se vieläkään kovin suurta on. Matka jatkuu.

Kanssaihminen, sinä joka juuri nyt luet tämän - sinussa on jotain minua, minussa on jotain sinua. Muuten et lukisi tätä nyt. Se olet sinä.