Hänen kanssaan oli niin hauskaa. Hän vietteli sanoillaan, sai minut tuntemaan itseni fiksummaksi kuin massat. Hän osasi puhua kuin guru, ja kätkätti sitten päälle postmodernilla naurullaan - joko menit retkuun sinäkin? Hän oli todellakin älykäs. En osannut kumota hänen argumenttejaan, kun hän ohimennen henkevästi perusteli, miksi moraalia ei ole tai ainakin se on vain rahvasta varten. Hän pilkkasi lääkäreitä. poliitikkoja, tuomareita, moraalifilosofeja, hän pyörsi puheensa heti kun aloin melkein ymmärtää; hän ei päästänyt minua, ei maailmaa vähällä. Maailmanlopustakin hän väänsi sanaleikin, katsoi onko minussa pokkaa huvittua. Vankka maa jalkojeni alla alkoi muuttua lentohiekaksi. Oli pakko ottaa tukea seinästä.
Nauroin mukana, kunnes alkoi tuntua pahalta. Margareta oli poistunut jo aiemmin, todennut ettei pidä uudesta ystävästäni. Minun tuli ikävä Margaretan lämmintä hymyä. Mefiston pistävän ivan takaa näin vain tyhjyyden, enkä enää halunnut hänen silmistään peiliä itselleni. Ehkä tapaan hänet jälleen, mutta antaapa edes ajan kulua hiukan ennen sitä.
2 kommenttia:
Blogillesi tunnustuspalkinto Kops-blogissani :)
Kiitos!
Lähetä kommentti