Suuriksi kasvavat puut, kaupungin katto on korkea.
Kivijalat notkuvat vain hiukan kaupungin painosta.
Katukivien kopina säestää tuulen pyöritystä,
kun se muotoilee hiekasta zeniläiset veistoksensa.
Voiko kaupunkiin rakastua?
Vai itseäänkö rakastaa sellaisena,
joka näkee kuinka kaunis se on:
vedestä heijastuvat venepaalut,
katot van Goghin taulusta, jonka muisti piirtää mieleeni,
pyöräilijän panoraama
ja merituuli kasvoilla, elämän henki.
Kaupunki hengittää valoa,
suuri ja avara sen syli.
1 kommentti:
Hieno runo.
Lähetä kommentti