Valeikkunasta katsoen

Kirjallisuus on valeikkuna, trombe d'oeil. Jos se on kirjoitettu hyvin, se tuntuu melkein todellisemmalta kuin oikea todellisuus. Taitava kirjailija maalaa valeikkunan, josta haluan kurkistaa sisälle. Ja tiedän tai arvaan, mitä näkymäni ulkopuolella on, miten ilma väreilee ja minne tie jatkuu, mitä on vuorien takana.

Luin Leena Krohnin Valeikkunan viikonloppuna yhteen menoon ja malttamatta lopettaa. Tiesin, ettei kirja ole totta, se oli kirjoitettu niin, että silmää ei huijattu. Mutta hetkittäin en tiennyt, miten epätotta se oli ja mikä oli fiktiossa olevaa fiktiota ja mikä sen maailman sisäistä totta.

Possessiivisuffiksien tarve

Eikö olekin tärkeää, että säilytämme kauniissa suomessamme possessiivisuffiksit? Käykäämme hiljaiseen kapinaan kaikkia sellaisia kirjoitelmia vastaan, jotka pärjäävät possessiivisuffikseitta, boikotoikaamme kahviautomaatteja, jotka ilmoittavat "teidän kaakao on valmis". Kielemme tarvitsee omistusliitteensä. Älkäämme antako niiden hävitä kokonaan...

Maarit Verronen: Karsintavaihe

Pääsiäisenä luin montakin kirjaa, mutta kummallisimmin mieltä jäi kaihertamaan Maarit Verrosen uusin kirja. Karsintavaiheen aiheena on dystopia, jossa eletään uusliberalismin äärimmäisimmillään todeksi globaalissa maailmassa. Päähenkilö Lumi on darwinilainen selviytyjä, joka kuitenkin jollakin hauraalla tavalla onnistuu pitämään kiinni moraalisesta integriteetistään, vaikka joutuu hengissä pysyäkseen mm. toimimaan ystäviensä ilmiantajana turvallisuusyhtiöille. Tarina oli kaunis eikä tavallaan yhtä ahdistava kuin vaikkapa Orwellin 1984, mutta jäi pyörimään päässä. Kuinka pitkälle ihmiset oikeasti olisivat valmiit myymään itseään? Kuinka lähellä olemme jo tätä Karsintavaiheen maailmaa?

Karsintavaiheessa ihmisiä katosi tiedostoista ja maailmasta, työtätekevät tavalliset ihmiset olivat korvattavaa massaa, jaksamispillereistä kehitettiin yhä uusia ja tehokkaampia versioita, joita testattiin koeihmisillä. Ihmiset uskoivat kovan työn ja yritteliäisyyden merkitykseen. Suurin osa tavoitteli asioita, jotka olivat vääränlaisia; Lumi oli yksi harvoista, jotka ymmärsivät luonnon, toisten ihmisten ja rakkauden sekä ystävyyden arvon.

Dystopioita lukiessaan joutuu miettimään, koskeeko moraali myös äärimmäisiä olosuhteita. Oikeudenmukaisuutta ei voi olla ääriolosuhteissa, jokainen joutuu elämään moraalisessa helvetissä. Olen onnekas, kun en ole koskaan joutunut tekemään päätöksiä, joita Lumi sai eteensä. Vastaavan kokemuksen välitti minulle nuori ystäväni luettuaan Puhdistuksen. Taitaa olla harvinaista elää paikassa ja ajassa, jossa on mahdollista elää suhteellisen normaalia elämää. Toisaalta...

"Minän" ongelma

Kuka olet?

Psykologiassa tunnetaan monta tapaa hahmottaa minän arvoitusta. Minäkuvalla voidaan tulkita olevan erilaisia osa-alueita, kuten suoritusminäkuva, sosiaalinen minäkuva tai fyysinen minäkuva. Minäihanne ja yliminäkin seikkailevat mukana. Psykoanalyysistä on peräisin egon käsite, jolla tarkoitetaan ennen kaikkea ihmisen tietoisinta ja (itselle) tunnistetuinta minän osaa, joka pyrkii toimimaan realiteettien mukaisesti. Joskus puhutaan valeminästä, eli roolista, jonka avulla ihminen suojaa ydinminäänsä. Identiteetin käsitteen avulla saadaan mukaan pysyvän persoonallisuuden ja pysyvähköjen roolien kehitys.

Neuropsykologia on valottanut minän arvoitusta monin tavoin. Kuuluisat potilaskertomukset opettavat meille, mitä tapahtuu, jos jokin ei olekaan kunnossa. Oliver Sacks on esimerkiksi kuvannut Christineä, joka ei tuntenut olevansa kunnolla olemassa, koska hänen aivojensa yhteys kehotietoisuuteen oli vaurioitunut (terveisiä vaan Descartesille!). Vain aniharvoin hän saattoi tuntea tuulen poskellaan. Sacks on kuvannut myös muistinsa menettäneitä ja siten itsensä, oman tarinansa hukanneita ihmisiä koskettavasti. Antonio Damasio on kuvannut neurologian perusteella ihmisen tietoisuuden kerroksia: meillä on ensin orastava olemassaolon pohjavire, sen päälle rakentuu kehotietoisuus, sitten elämänkerrallinen ja refleksiivinen tietoisuus suurine filosofisine kysymyksineen. Moni neurologi kannattaa myös ajatusta monesta itsestä: ihminen on modulaarinen, käsitys eheästä minästä on jotain, jota rakennamme ja pidämme yllä joka hetki.

Myös uskonnoissa puhutaan itsestä. Buddhalaisuuden anatta-opin mukaan kaikki meissä muuttuu joka hetki, eikä mitään sielua ole. Minän harhasta on vapauduttava siinä missä muistakin takertumisista. Minän kuolettaminen taas kuuluu todella moneen uskonnolliseen perinteeseen. "...en enää minä, vaan Kristus minussa". Suufilaisillakin on tästä mielenkiintoinen versio. Silti uskonnot voi karkeasti jakaa minättömiin ja minän säilyttäviin. Kristinuskon taivaassa säilyy henkilökohtainen jatkuvuus, ja tähän kuuluu sekin, että ruumis nousee ylös (toki erilaisena kuin maanpäällinen ruumis) - ilman kehoa ei pärjää taivaassakaan.

Niin, mikä on se "sinä itse", joka olet?

Ajatuspäiväkirjaa

Pyhimyksiä ihaillaan, ei rakasteta.
Pahiksia pelätään muttei kunnioiteta.
Ihmistä me kaikki etsimme.

Messias on henkilö, joka voi pelastaa kaikki muut ihmiset paitsi itsensä. (Olisiko messiaan pelastaja metamessias?) Joukko-opillisesti tästä saa kiinnostavan paradoksin halutessaan, mutta messiaan itsensä kannalta väite on masentava.

Onnelliseksi tuleminen ei ole pakollista. Mielekäs elämä on mahdollista muutenkin.

Painovoima tekee ajasta hitaampaa, väittävät gravitaation ja kvanttifysiikan tutkijat. Tästä Simone Weil olisi pitänyt. Satelliitit elävät nopeutettua todellisuutta, ja sen huomaa.

GPS-laite ohjaa melkein minne vain. Mutta matkallaan GPS-keskukseen tutkija eksyi navigaattorinsa harhaanjohtamana.

Kun humanisti katsoo tiedeohjelmia, hän tulkitsee aina väärin näkemänsä ja kuulemansa.

Perusmetaforia

Lueskelin Lakoffin ja Johnsonin ajatuksia primaareista sensomotorisista metaforista kielen taustalla ja ajatus karkasi lentoon.

1. Kaavioiden tekijöiden kannattaisi käyttää hyväksi sitä sesomotorista perusmetaforaa, että korkea on enemmän. Siis pylväsdiagrammi on aika selkeämpi pysty- kuin vaakasuunnassa. (Ajatellaan vaikka sitä, kuinka Piaget'n kokeissa lapsen on erikseen opittava uskomaan, että korkeammassa lasissa ei ole enemmän mehua kuin leveässä).

2. hypoteesi Ajatus voisi selittää myös musiikkia: alavireisyys yhdistyy huonoon mielialaan. Mollit ja matalaääniset soittimet soveltuvat surumusiikiksi. Rytmikin hidastuu. Sävelkulut johtavat usein alaspäin.

3. Läheisyyden metaforan (läheiset käsitteet - kaukaiset käsitteet, eli lainataan metafora etäisyydestä) lisäksi ajatuksiin voisi soveltua järjestyksen ja epäjärjestyksen käsitteet sekä kartalla/sisällä asioissa oleminen vs pihalla oleminen. Voi olla, että nämäkin ovat mukana herrojen teoksissa, mutta lukemassani katkelmassa oli vain noin kolmisenkymmentä yleismaailmallista yhteistä metaforaa.

4. Pimeän ja valon metaforat sovelletaan ajattelussa todella moneen paikkaan. "Se tyyppi oli ihan hämärä", "hän on sitten valoisa ihminen", "hänen karismansa loistaa", "ajatukseni olivat tosi pimeitä", "idea kirkastui minulle, valaistuin", jne.

Koirien kieli

Susanna Kangasvuon kirjoitus rauhoittavista signaaleista kertoo koirien luontaisesta viestinnästä, jota me ihmiset usein luemme väärin tai sammutamme vääränlaisella komentelulla. En ole kiinnittänyt aiemmin huomiota tähän ilmiöön, tuskin olen osannut oikealla tavalla rauhoittaa esimerkiksi hyppivää koiraa vaan olen palkinnut sitä hätääntymällä ja huitomalla.

Mitähän olisivat ihmisiä rauhoittavat signaalit? Ne, joilla saataisiin tilanne tulkittua toisin, ei-uhkaavaksi? Sosiaalisia eläimiähän mekin olemme!