Pääsiäisenä luin montakin kirjaa, mutta kummallisimmin mieltä jäi kaihertamaan Maarit Verrosen uusin kirja. Karsintavaiheen aiheena on dystopia, jossa eletään uusliberalismin äärimmäisimmillään todeksi globaalissa maailmassa. Päähenkilö Lumi on darwinilainen selviytyjä, joka kuitenkin jollakin hauraalla tavalla onnistuu pitämään kiinni moraalisesta integriteetistään, vaikka joutuu hengissä pysyäkseen mm. toimimaan ystäviensä ilmiantajana turvallisuusyhtiöille. Tarina oli kaunis eikä tavallaan yhtä ahdistava kuin vaikkapa Orwellin 1984, mutta jäi pyörimään päässä. Kuinka pitkälle ihmiset oikeasti olisivat valmiit myymään itseään? Kuinka lähellä olemme jo tätä Karsintavaiheen maailmaa?
Karsintavaiheessa ihmisiä katosi tiedostoista ja maailmasta, työtätekevät tavalliset ihmiset olivat korvattavaa massaa, jaksamispillereistä kehitettiin yhä uusia ja tehokkaampia versioita, joita testattiin koeihmisillä. Ihmiset uskoivat kovan työn ja yritteliäisyyden merkitykseen. Suurin osa tavoitteli asioita, jotka olivat vääränlaisia; Lumi oli yksi harvoista, jotka ymmärsivät luonnon, toisten ihmisten ja rakkauden sekä ystävyyden arvon.
Dystopioita lukiessaan joutuu miettimään, koskeeko moraali myös äärimmäisiä olosuhteita. Oikeudenmukaisuutta ei voi olla ääriolosuhteissa, jokainen joutuu elämään moraalisessa helvetissä. Olen onnekas, kun en ole koskaan joutunut tekemään päätöksiä, joita Lumi sai eteensä. Vastaavan kokemuksen välitti minulle nuori ystäväni luettuaan Puhdistuksen. Taitaa olla harvinaista elää paikassa ja ajassa, jossa on mahdollista elää suhteellisen normaalia elämää. Toisaalta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti