Elämä vai blogi?

On aikoja, jolloin on helppo irrottaa aikaa kirjoittamiseen. Silloin tulee kirjoitettua niin itselleen kuin muillekin. Yksityisiä tekstejä, kirjeitä, jaettavia tekstejä.

En tiedä, onko ollut hyvä vai huono asia, että viime kuukaudet ovat menneet bloggaamatta. On tuntunut siltä, että ihan oikean elämän vuorovaikutushetket ovat vaatineet huomiota. Verkottuminen uusiin ihmisiin on jäänyt taustalle ja monet sinänsä kiinnostavat keskustelut ovat kulkeneet niin omille raiteilleen, että olen auttamattoman kyvytön enää kommentoimaan kenekään blogeja. Virtuaaliyhteisöissä olen muutenkin ollut niin huomaamaton, että kukaan ei ole jäänyt kaipaamaan panostani. Verkkoidentiteettini on hutera. En jaksa panostaa blogistanianvierailuihini niin paljon, että minut huomattaisiin, tunnistettaisiin, hyväksi nähtäisiin.

Ymmärrän verkon imun, välistä on sen verran vaikea löytää muuten ihmisiä, jotka pohtivat ja ajattelevat asioita. Mutta kuinka usein verkosta etsitään sellaista, jonka voisi saada elävässä elämässäkin?

Kirjeenvaihto on hiukan eri asia. En pystyisi luopumaan sähköpostista. On niin monia tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa ensisijainen kommunikoinnin väline on juuri meilailu.

Verkot myös mahdollistavat kummalliset ihmisten haut. Voin löytää muutaman vihjeen avulla jonkun ihmisen, saada yhteyden, on paljon helpompaa jäljittää kadonneita kuin aikana ennen sähköposteja ja facebookeja.

Työssä pitäisi aktivoitua verkkoiluun taas. Pää tuntuu tyhjältä sen suhteen. Haen muotja ja ideoita. Kaipa alitajunta tuottaa jonkun ratkaisun, kun sen ajattelulle on tilaa.

Filosofisen kirjoittamisen vaikeus

Maailma on täynnä filosofisia kirjoituksia, jotka ovat tärkeileviä, täynnä tapeettomnia pikkutietoja, vailla huumorin pilkahdustakaan. Alan epäillä, että hyvän filosofian ehdoton edellytys on huumori. Varsinkin kun puhutaan pyhistä asioista.

Haavelen, että joskus, sitten kun kasvan viisaammaksi ja oppineemmaksi, kirjoittaisin filosofiasta jotain keveää, hauskaa, luettavaa. Tarinoita, dialogeja, aforismeja ehkä. Kuinka Pascal on taivaan portilla eikä pääse sisään koska on vedonlyöjä. Aamuyötä kun uni ei tule, pää lykkää ideanpoikasia, mutta aamusta en enää jaksa innostua kirjoittamaan niitä muistiin.

Ehkä tärkeää onkin vain puutarhanhoito, eikä sekään niin kovin tärkeää. Kirsikat alkavat punertua. Karviaiset kasvavat kovasti. Joko alkaisin murhetia, mistä riittää aika sadonkorjuuseen ja säilömiseen? Vai antaisinko lintujen ensin napsia osansa?

Conservapediatutkailua

Eilen eksyin katselemaan Conservapediaa. Oikeistolainen, konservatiivinen amerikkalainen fundamentalistijoukko ei ole yhtenäinen. Uuden maan kannattajat (Tellus 6000 vuotta ja dinosaurukset tuhoutuivat vedenpaisumuksessa) ja evoluution osittain hyväksyvät ovat molemmat edustettuina. Yleisenä huomiona voin todeta, että "tietokirjan" arvot olivat homovastaisia, feminismiin epäilyksellä suhtautuvia, aserajoituksia vastaan, taloudellisesti yritteliäisyyden puolesta ja abortinvastaisia. Obama sai paljon kritiikkiä, McCain ja Clinton olivat edes jollain lailla "äänestettäviä"; Obamahan nyt oli joko ateisti tai muslimi ja kommunisti ja muutenkin petollinen luonne. Bush taas Reaganin ja Thatcherin kera sai kaikkien liberalististen taloustieteilijöiden lailla pelkkiä kehuja.

Hauskin osio oli keskustelu, jossa pohdittiin, voiko osa Conservapediaa olla liberalistien kirjoittamaa satiiria. Ilmeisesti voi. Mikään ei erota toisistaan aidon uskovan ja kieli poskella asiaa tuntevasti kirjoittavan liberalistin hurjinta parodiaa toisistaan.

Blogistanian kylähullut

Kuljeskelin joutessani Blogistanian kyläraittia. Uskomatonta, miten paljon tämä maa kantaa yllään kylähulluja. Ne huutelivat tien laidalta huomiota, joidenkin kasvot ja eleet jäivät mieleen. Muutamaa pelkäsin, ne tuntuivat sellaisilta, joista saa itselleen vainoojan, jos erehtyy liian tuttavalliseksi. Suvaitseva maa tämä on, ja täällä on tilaa kaikenlaisille ihmisille. Voi olla, että yksi Blogistanian hyveitä on juuri kylähullujen kuuntelu. Joskus joku noista jatkuvaa sanaräpsätystä pitävistä oudoista olioista sanoo yllättäen jotain terävää, huomaa sovinnaisten ajatusten onttouden. Kun joutilaisuus on hyve, ja sitä se Blogistaniassa väistämättä on, se tuottaa uskomattoman rikkaan kasvullisuuden erilaisia ajatuksia, verkostoituneita keskustelunpätkiä, huonoja vitsejäkin toki. Myös narrit meillä on aina keskuudessamme, jaa jos narreja ei olisi, jotakin tärkeää katoaisi silloinkin. Vapaa ajattelu rehottakoon Blogistaniassa! Joskus, voi joskus silti kaipaa polkuja, joilla ei koko ajan tarvitsisi pysähtyä kuuntelemaan narreja ja kylähulluja...

Lapset

Kaksi asiaa liittyivät mielessäni yhteen.

Ensin tapasin vaihteeksi miehen, joka kerskui käyttävänsä ruumiillista kuritusta lapsiinsa. "Minuakin kuritettiin, ja mitään vahinkoa ei tapahtunut." Jos joka kerta, kun joku k-pää sanoo noin, sanoisi mitä oikeasti ajattelee, olisi saanut monta kertaa turpiin. Valitettavasti jotkut ihmiset ovat aika sokeita sille, miltä he vaikuttavat ulospäin kaikessa rehvakkuudessaan. Vaikkei kyse ollut ihan lastensuojelutapauksesta, harmitti silti kirkassilmäisten mukuloiden vuoksi.

Toinen tapaus liittyy eiliseen dokkariin. Fundamentalistiamerikkalaiset vanhemmat pistivät lapsiaan itketettäviksi Jeesus-leirille. Iso osa mukeloista viittasi, kun heiltä kysyttiin, ketkä olisivat valmiit antamaan henkensä Jeesuksen vuoksi. He itkivät syntisyyttään, sellaiset esikouluikäiset pikkuipanat, ja Becky-täti varoitteli heitä siitä, kuinka synti vaanii kaikkialla. Lapset evankelioivat sujuvasti ihmisiä ympärillään ja Pyhä Henki sai heidät puhumaan kielillä ja näkemään ympärillään Jumalan tarkoittamia käännytyskohteita. Lapset saatiin lupautumaan abortinvastaiseen liikkeeseen. Kun pienen tytön tai pojan huulilla on teippi, jossa lukee LIFE, se symboloi kyllä hyvin sitä, kuinka nämä lapset on vaiennettu, mitätöity. Ei kymmenvuotiaan kuulu miettiä, onko hänen tanssinsa liian lihallista. Näistä lapsista moni purkaa vielä lapsuuden traumojaan terapiassa (toivottavasti ainakin!) ja osasta voi tulla sokeita liikkeensä robotteja.

Katso myös
http://www.jesuscampthemovie.com

Diudi dai

Diudi dai dai
diudi dii

diudi dai dai

diu diu

eidiaidioidi oi

oodia daa

diaaaa!

dadi ou dadi ei

dadaa

Epävarmuuden hellässä huomassa

Ohikulkevan hetken ajan viihdyn tässä tilassa. Kun olen tietoisesti epävarma siitä, mikä on välitön tulevaisuus, katse tarkentuu mahdollisuuksiin. En pelkää kauheasti. Vaikka olenkin murehtijain sukua, joskus tekee hyvää luottaa siihen, että monenlainen tulevaisuus on mahdollinen ja silti hyvä. Suunnitelmia on tehtävä, vaikka varmuutta ei ole.

Niin turvallisuushakuinen kuin olenkin, on muistettava, että elämään ei sisälly takuuta. Terveydestä ei voi olla varma, ei työstä, ei rakkaudesta tai läheisistä. Perunasadonkin voi halla viedä. Että silti uskaltaa kiintyä, sitoutua, heittäytyä - se on elämän laki. Elämä ei ole nuorallakävelyä, mutta kuilun yllä tasapainoilua silti.

Milloinkahan olen valmis vielä ihan oikeasti myöntämään kuolevaisuudenkin? Voiko sitä koskaan kohdata täysillä vai tappeleeko aina vastaan, loppuun asti?