Hereillä?

Valvomisen ja heräämisen metafora on voimakas sekä uskonnollisessa että muussakin kielessä. Mietin heräämisen hetkiä: seksuaalisen, älyllisen, rakastumisen, hetkellisen ymmärryksen. Onhan näitä elämän varrella ollut, mutta voiko aina olla hereillä? Tarvitaanko myös unta, unityötä, alitajunnan horroksessa tekemää valmistelua?

Silti heräämisen hetket, vaikka olisivat pieniä ja arkisiakin, ovat merkityksellisiä. Milloin viimeksi sinä...

Kesäkuu

Omenankukat
varisevat keinumaan
nokkosten syliin.

Puutarha/Paratiisi

Jotkut ajatukset ovat sitkeitä ja tulevat vastaan monesta suunnasta. Kuten paratiisin ja puutarhan yhteys. Aamuteeveestä kuuntelin nuorehkon uskontotieteen väikkärintekijän mietteitä erilaisista paratiisikuvista yli kulttuurin rajojen. Puutarha on yleisin arkkityyppi, ja tutkija arveli tällä olevan evolutiivinen tausta: olemme kaikki kotoisin puutarhasta.

Seuraava saman viikonlopun aikana kuultu yhteys oli eilen Lewis-sarjassa (joka on muuten yksi tämän hetken suosikkejani). Uskonnollinen, suvaitsematon kristillinen yhteisö oli siinä nimeltään the Garden. Getsemanen puutarha liittyi myös teemaan, tosin yhteys jäi aika ohueksi (kiusaukset ennen uhrausta).

Muistelin jo lauantaiaamuna 80-luvulla kuuntelemiani Risto Vuorisen luentoja, joissa hän palautti paratiisifantasian lapsuuden symbioosivaiheen. Paratiisin puutarha on kuva yhteydestä, joka on rikkomaton. Kaipuumme tilaan, johon emme oikeasti haluaisi kokonaan palata, heijastuu myös uskontojen kuvissa taivaasta. Kaikkiin tarpeisiimme vastataan, yhteys on täydellinen, ei minulta mitään puutu. Tätä kaipaamme tangojen tunnistamassa rakkaudenikävässämmekin.

Mutta oikeassa puutarhassa on mukavaa. Aktiivinen puuhastelu antaa välistä tilaa ja aikaa myös sielulle pysähtyä ja katsoa kauas. Kroppa kertoo itsestään ajoittain jotta muistan olevani rajallinen olio joka kaipaa työn hessa myös lepoa. Kaikki ympärillä elää, itää, rehottaa, muuttuu. Kuinka moni tuttu mainos hyödyntääkään puutarhakuvastoa luodakseen paratiisihalun?

Tänään

Tänään olen halannut useita ihmisiä, saanut myönteistä palautetta, antanut sellaista muille, rukoillut eurovaalien puolesta kevätkirkossa ja miettinyt jossain välissä, onko fundamentalismiin pakko liittää kehäpäätelmiä, nauranut itselleni ainakin kerran varauksetta, hoitanut monia ihmissuhdeasioita, varannut ajan gynegologille, tilannut aurinkolasit ja kylvänyt iisoppia sekä persiljaa ruukkuun parvekkeelle sekä ostanut lisää kehäkukan siemeniä. Ja juonut timjamiteetä yskään!

Tämäkin on ollut hyvä päivä, vaikka maailma ei ole valmis. Kanssaihmisten vuoksi tulevaisuus tuntuu toiveikkaalta. Markku Ojanen vakuuttaa Hyvinvoinnin käsikirjassaan, että elämä on parhaimmillaan, kun ikäviä asioita on suhteessa paljon vähemmän kuin myönteisiä. Mutta raskaita ja ankariakin asioita tarvitaan, muuten kaikkeen hyväänkin turtuu. Itsestäänselvyyksiä ei osaa arvostaa. Joskus on menetettävä jotain, jotta näkee sen arvon.

Musikaalisuuden ja kiintymyksen yhteinen geeni?

Liisa Ukkolan tuore väitöstutkimus on äärimmäisen kiinnostava. Ukkola on tutkinut Helsingin yliopiston lääketieteen ja Sibelius-akatemian yhteisessä hankkeessa musikaalisen tuottavuuden (luovuuden) geneettistä perimää, ja on osoittanut yhteyden musiikillisen luovuuden ja AVPRIA-geenin välillä. Sama geeni liittyy kiintymyssuhteisiin, esimerkiksi aviolliseen uskollisuuteen miehillä.

Usein evoluutiopsykologisissa selityksissä musiikki selitetään herkästi suurinpiirtein yhtä tärkeäksi kuin riikinkukon pyrstö. Darwinin hypoteesi oli ymmärtääkseni, että musiikki edistää parivalintaa (osoittamalla että yksilöllä on niin paljon voimia että niitä riittää myös turhuuteen).

Musikaalisuus ja erityisesti korkeatasoinen, luova musiikin harjoitus näyttää siis olevan vieläkin tärkeämpi. Voisiko yhteys olla tunnetaitoihin? Musiikillinen älykkyys/luovuus taitaa tarvita kykyä erottaa sävelkorkeuksia ja äänen värejä. Samojen kykyjen merkitys kommunikaation onnistumisessa on suuri. Sekä kyky tuottaa että tulkita näitä eroja tietoisesti lienee yhteydessä sekä musikaalisuuteen että sosiaaliseen älyyn.

Luen parhaillani Mary Shelleyn klassikkoa Frankenstein. En ole voinut olla huomaamatta, miten tärkeänä piirteenä eri henkilöiden luonteen analysoinnissa Shelleyn henkilöt pitävät heidän soinnukasta tai karkeaa ääntään. (Miten epäreilua tämä onkaan erilaisista äänihäiriöistä kärsiviä kohtaan! Evoluutio ei ole varustanut meitä näihin poikkeuksiin, siihen tarvitaan korkeampia aivoalueita - no kai sekin on evoluution varustusta, mutta silti...)

Ukkolan mukaan musiikillinen luovuus on pitkälti perinnöllistä. Hyvä musiikkikasvatus auttaa kuitenkin ihmisiä toteuttamaan tätä luontaista taipumusta helpommin, uskon. Eläköön suomalainen musiikkiopisto- ja musiikkiluokkaperinne! Miten paljon hyvää ne ovatkaan saaneet aikaan!

Ahaa?

- "Ahaa", sanoi Ihaa.
- "Terveysruoka on pahaa.
Vaan muupa kasvattaa mahaa."
Hän kulki pitkin pihaa
ja ajatteli rahaa.
Polttaisiko sahaa?
Aatokset kuin vahaa -
ne auringossa suli.
Takatalvi tuli.
Kelpasi syödä lihaa.
Näin ajatteli Ihaa,
koe sinäkin sama ahaa.

Lähdöt

Hermann Hessen runo Vaiheet (Stufen) on viime päivinä ollut mielessä. Siitä on olemassa kaksikin käännöstä, kumpikaan ei ole täysin alkuperäisen runon tavoittava - mutta kauniita ja puhuttelevia ovat nekin. Runo puhuu lähdön lumouksesta, siirtymisistä, elämän jatkuvasta kutsusta. Muutos on elämän laki, mihinkään ei tule takertua. "Der Weltgeist will nicht fesseln uns und engen,/ Er will uns Stuf um Stufe heben, weiten."

Runo englanniksi

Ja saksaksi