Analyyttinen filosofia ja sen rajat

Muistikuva: lukiolaisena laadin paperille taulukon argumenteista Jumalan olemassaolon puolesta ja vastaan. Olin kai lukenut liikaa Russellia.

Muistikuva 2: nuorena opiskelijana tein papereille muistiinpanoja siitä, kuka elämässäni vaikuttavista nuorista miehistä olisi ystävänä paras. Tai luokittelin erilaisia tapoja olla yhteydessä. Kuinka säälittävää, voi ajatella, mutta suhtaudun nuoreen minääni ymmärryksellä ja myötätunnolla. Hän halusi niin kovasti saada elämäänsä järjestystä, varmuutta, eikä sitä tuntunut tulevan mistään, varsinkaan tärkeissä asioissa. Samaan aikaan toki maalasin kuvia, kirjoitin runoja, novelleja, päiväkirjaa. Kaikki ei ollut analyyttistä filosofiaa, ei premissien aukikirjoittamista.

Yliopistossa nautin, ei vaan: huumauduin logiikasta, argumenttianalyysistä, käsiteanalyysistä. Ja siitä paradoksista, että samalla järjellä todistettiin myös se, ettei järki kaikkialle yllä, että kielellä on rajansa, ettei käsitteitä voi loppuun asti määritellä, että mitään universaalikieltä ei ole. Että sanojen merkitykset ovat häälyviä ja silti aavistuksen kiinteitä. Ettei todellista sanakirjaa voi kirjoittaa kirjoittamatta kaikkia mahdollisia ajatuksia.

Miten kieli voi silti olla väline, joka auttaa ymmärrystä ihmisten välillä. On upeaa, kun kirjoittaja suostuu käyttämään sanoja perillevievinä teinä. Silloinkin, kun hän taitavasti vihjaa ja viettelee, ei vain väitä.

Mutta tämä vamma minulle on jäänyt: ei ole helppoa tavoittaa toisenlaista diskurssia. En osaa keskustella, jos logiikan käyttö kielletään. Jos mikään ei oikeastaan tarkoita mitään. En osaa kieltä, jossa hylätään rationaliteetti tyystin. Heti mieli sytyttää kysymyksen: mitä tämä tarkoittaa? Mihin tuo johtaa? Se mikä on vahvuus seminaarissa ei ole aina vahvuus ihmisten kanssa. En ole muiden ihmisten opponentti.