Loma-ajan yksi nautintoja on sukeltaa lukuromaanien pariin, jäädä tarinoiden imuun. Lukuromaani on hauska genre, naisille mitä ilmeisimmin suunnattu romaanilaji, joka ei ole aivan viihderomaanin tasoa kliseisyyden asteessaan mutta johon kuuluu kuitenkin tietty perusoptimismi, maailman myöntäminen ja siunaaminen; lukuromaanit ovat hyväntahtoisia kieltämättä elämään kuuluvaa pimeää puolta tai väistämätöntä murhetta ja huolta. Ehkä amerikkalaisen kultakauden elokuvissa oli jotain samaa. Lukuromaani on säilyttänyt suvaitsevan ja elämänmyönteisen eetoksen aikana, jolloin älyköt harrastavat paljon nihilistisempää otetta olemiseen. Siksi pidän lukuromaaneista, vaikka koko sana onkin hassu. Mitä muuta romaanille voi tehdä kuin lukea sen?
Deborah Smithin uusimman löysin anopin joululukemistopinosta. Tarinan myötä minussa laimeni elämäntapaoppaita kohtaan tuntemani ärtymys. Hyvä romaani muuttaa aavistuksen ennakkoluulojamme...Yksi henkilöistä oli selvinnyt hengissä pahasta lapsuudestaan lukemalla Pealen optimismikirjaa Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Menestysteologian vieraannuttama myytti ihmisestä oman elämänsä sankarina saattaa olla joskus myös hyvästä. Pakkohan se on myöntää. Ehkä illuusio on joskus tikapuu, jolla voi oikeasti kohota taivaisiin tai ainakin ylemmäksi oman elämänsä notkosta. Ihmisen mieli on yllättävän voimakas. Usko pelastaa, koska se saa aikaan tekoja.
Joulupäivänä käperryin lukemaan myös n&n-lehden uusinta numeroa. Uskontokritiikkijutuissa oli hauskoja pätkiä, jotka herättivät paljon ajatuksia puoleen jos toiseenkin. Tomperin ajatukset Pascalin vedonlyönnistä tavoittivat hyvin humanismin moraalisen eetoksen. Jäin miettimään myös taas kerran Plantingan hassua argumenttia teistien episteemisestä perustellummuudesta. Jos siis Jumala on olemassa, ihmiset voivat uskoa järkensä luotettavuuteen. Tämähän muistuttaa Descartesin perustelua aistien luotettavuuden takuuna olevasta Jumalasta. Jatkaakseni Plantingan aloittamaa päättelyketjua minun on kuitenkin tehtävä erilaisia päätelmiä. Jos teismi ontologisena ja metodisena alkuoletuksena johtaa järjen luotettavuuteen, niin silloin ihmisten järjellään tekemät päätelmät tieteessä ja muutenkin ovat suhteellisen luotettavia. Siis teistin tulisi luottaa tieteen ja ajattelun ja järkeilyn tuloksiin. Jos se (inhimillinen ajattelu) taas kumoaa oman ennakkoehtonsa, niin silloinhan teismi olisi itsensäkumoavaa?
Toisaalta en usko Plantingan alkuehtoihin. Evoluutioteoriasta ei seuraa järjen epäluotettavuus. Pikemminkin voisi ajatella, että maailmassa pärjätäkseen kullakin lajilla täytyy olla vähintään jossakin määrin luotettava tapa saada tietoa maailmassa hengissä selvitäkseen. Tämähän on itsestäänselvyys. Evoluutioajattelu melkein edellyttää tietynlaisen episteemisen realismin (ainakin kriittisessä muodossaan). Jos siis ihminen on kehittynyt uskomaan yliluonnollisiin olentoihin kuten henkiin, jumaliin ja sieluun, sekin voi olla luotettavaa tietoa.
En ole lukenut Plantingaa juurikaan. Voihan olla, että järjen luotettavuus koskee vain kristittyjä. Silloin jokaisen kristityn tulisi olla samaa mieltä luonnontieteen tosiasioista. Näin ei ole. Siis: joko vain joku joukko kristityistä on aidosti uudistisyntyneitä eikä meillä ole mitään keinoa saada selville järjen avulla mikä niistä, tai teistinen reformoitu alku-uskomus kumoutuu koska se johtaa täysin kokemuksiemme vastaiseen lopputulokseen. Tai sitten meidän on uskoteltava yksimielisyys sinne, missä sitä ei ole.
Taitaa olla aika mennä tekemään lisää rosollia. Palauttanee maan tasolle. Taitavat teistit ja ateistit sentään olla yksimielisiä rosollinteon kaltaisista asioista?
6 kommenttia:
Ilman alkuehtoja ei voi olla mitään muuta kuin tilastollista todennäköisyyttä - loputonta induktiivista luettelointia ja yleistämistä.
Ilman alkuehtoja tieto ei voi perustua mihinkään 'Varmaan'.
Mutta jos metafyysinen alkuehdottomuus riittää sinulle episteemisen oikeutuksen takeeksi, niin siitä vain.
Minä olen kovin epäileväinen moisen päättelyn suhteen, vaikken Jumalaan uskokaan, ja vaikka evoluutioteoria on mielestäni paljon enemmän kuin pelkkä hypoteesi.
Tämä ongelma on siis tiedon kriteereihin liittyvä. Niistä rationalisteilla ja empiristeillä on hieman erilainen käsitys.
Skeptikolla puolestaan on niin tiukat tiedon kriteerit ja alkuehtovaatimukset, että niitä ei voi täyttää mikään evidenssi - paitsi Jumala - johon hän ei usko!
Muista, että kirkkoisä Augustinus hyväksyi skeptisismin tiedollisena kantana. Hän nimittäin piti uskoa Jumalaan sellaisessa tilanteessa ainoana ratkaisuna - kuten tekee nyt Plantinga hieman eri kontekstissa eli suhteessa evoluutioteoriaan sisältyvään naturalistiseen arvonihilismiin ja metafyysiseen skeptisimiin.
En usko missään väittäneeni, että metafyysinen alkuehdottomuus riittäisi tiedolliseksi oikeuttajaksi.
Pikemminkin uskon, että on hyvä olla tietoinen ajattelunsa ennakkoehdoista, ja siitäkin, että niiden (siis alkuehtojen) perustelu niistä seuraavilla asioilla on aina kehällistä.
En tietenkään voi kumota skepsismiä, mutta korostan itse silti tiedon suhteellista ja kontekstisidonnaisuutta luotettavuutta. Plantingan argumentti ei oikein pure - ainakaan minuun.
Evoluutioteoriaan ei kai itsessään ole pakko ajatella liittyvän sen enempää arvonihilismiä kuin ontologista naturalismiakaan. Eikö niissä puhuta aika eri kertaluokan asioista?
Tiede käytäntönä ei sikäli ole puhtaasti skeptisistä praksista, että kumoutuvuudestaan huolimatta siinä odotetaan tuloksia ja totuudenkaltaisuutta. Tosin ehkä en ymmärrä skepsismin kaikkia muotoja; jos sillä tarkoitetaan lähinnä kaiken pohjimmaista todistamattomuutta, minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta jos taas sen kautta halutaan sanoa, että mikään ei ole toista asiaa varmempaa, niin se taas tuntuu johtaavn aika suuriin käsitteellisiin ja loogiseen sekä käytännöllisiin ongelmiin.
http://actuspurunen.blogspot.com/2009/01/iltapivkahvilla-moraaliteoreetikoiden.html
Mikset voisi kumota skeptisismiä--ma riikka
Ninni, en minä usko että minun tarvitseekaan kumota skeptisismiä. Ainahan voi ajatella "entä jos näin ei olekaan" kysymyksiä. Ja toisaalta: Hume jo aikoinaan totesi, että totaalista skeptisismiä ei oikeastaan esiinny maailmassa. Käytännön varmuuksien varassa skeptikotkin toimivat, vaikka olettavatkin voivansa olla väärässä. Voi olla, että kyse on painotuserosta, kun yleensäkin keskustellaan totuudesta.
Minun taitoni ja arroganssini ei ihan riitä suurten filosofiten kysymysten lopullisiin ratkaisuihin. Riittää, että jollakin tavalla yritän asiat itselleni selittää.
RR:n kanssa keskustelu jatkuu osin hänen blogissaan.
Ma-Riikka, ninni
Pyrrholainen - niin sanottu käytännön skeptisismi johdonmukaisesti toteutettuna ja elettynä on toki mahdotonta.
Yhtä lailla kuin 'käytännön' solipsismi.
Tämä nyt lienee päivänselvä common sense-fakta.
Mutta 'dogmaattis'-teoreettisina näkemyksinä kumpikin pystyy puolustamaan itseään tiukemmin kuin ehkä yksikään muu 'maailmankatsomus'.
Jos nyt kuitenkin aiotte vedota pragmatismiin ratkaisuna teorian ja käytännön välisiin ongelmiin yleensä sekä kahden edellä mainitun kannan vaikeuksiin erityisesti, niin kyllähän siinä filosofinen argumentaatio ja käsiteanalyyttis-dialektinen arviointi pinnallistuvat pelkäksi common senseksi ja poliittis-retoriseksi jaaritteluksi.
Mutta miten vain - ei filosofia ole välttämätöntä. Syöminen on - ja ehkä myös seksuaalinen purkautuminen.
*
Ma-Riikka
Palaan tuohon päreessäni esittämääsi Mooren intuitionismin ja Kantin moraalifilosofian kytkökseen vielä.
En nyt vain osaa tarkasti sanoa milloin.
Pääpointtinani tässä kytköksessä voisi kuitenkin pitää vaikka W.D Rossin prima-facie-velvollisuus-ideaa.
Siinä mielestäni yhdistyvät aika mallikkaasti em. intuitionismi ja maltillinen kantilaisuus.
Lähetä kommentti