Lukemisen ihmeellinen ote

Jäin vahingossa lukemaan loppuun Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -kirjan.

Näyte kirjan upeasta, ajatteluttavasta, rauhallisesta proosasta:

"Ne olivat dramaattisia iltapäiviä - ja draaman aihe oli Bill, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua, koska hänen lähellään ollessani minä tunsin hänen painonsa. Se mies oli painava elämästä. Usein me ihailemme vain elämän keveyttä. Ihmiset jotka näyttävät painottomilta ja huolettomilta, jotka leijuvat sen sijaan että kävelisivät, vetävät meitä puoleensa torjuessaan tavallisen maan vetovoiman. Heidän huolettomuutensa matkii onnellisuutta, mutta Billissä ei sellaista ollut. Hän oli aina ollut kallio, massiivisen iso ja täynnä magneettista voimavarausta. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseet ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. En ollut koskaan tutkinut tuota tunnetta, en edes myöntänyt sitä itselleni, mutta silloin myönsin. Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. Olin kadehtinut häneltä Lucillea. Ja Violetia. Olin kadehtinut häneltä markia, ja vain siksi että poika oli hengissä. Totuus oli katkera, mutta Billin tuska paljasti hänen luonteestaan uudenlaisen haurauden, ja tuo epävarmuus teki meistä tasavertaisempia."

Pidän tietysti kirjasta myös esineenä. Paksu kirja on lupaus, runsauden sarvi, lapsuuden ahmimisiästä (mikä sopii myös kirjan yhteen teemaan) sisäistetty hyvä objekti.

Tarina on tyly ja surullinen. Hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Hyvät ihmiset onnistuvat jotenkin kasvattamaan lapsistaan vaihdokkaita tai aavepoikia. Rakkaus ei kestä elämän painoa. Hyvät yritykset ja kärsivällinen hellyys ei kannattele lapsesta asti jakautunutta poikaa. Edes taide ei kestä, ainakaan kaikki. Mutta paljon jää. Yksityisten ja yhteisten muistojen hauraat kerrostumat reunustavat totuuden jäljittämisen polkua, valheet ja teeskennellyt identiteetit katoavat, menettävät merkityksen jota niillä ei ehkä koskaan ollut sellaisinaan. Rakastan Hustvedtin yksinkertaista, vanhanaikaista moraalista paatosta ja sitä herkkyyttä, jolla hän kuvaa monenlaisia ihmisiä: Billin Dan-veljeä, erinäisiä suurkaupungin lietteistä nousevia hahmoja, joilla silti on inhimillinen arvokkuutensa, jopa niitä, joiden osaksi jää olla ihmisiä ilman myötätunnon kykyä (ja jotka sitä kautta ovat menettäneet jonkin perimmäisen yhteyden toisiin ihmisiin). Pidän sitä, että tarina tunnustaa inhimillisen perspektiivin keskeneräisyyden ja useiden tarinoiden rinnakkaisen ehkä-olemassaolon.

Olin niin kuvitellut nukkuvani päiväunet, mutta romaani riisti sen hetken minulta. Luopuessaan saa:)

Marraskuuta

Aamuviideltä pikkukaupungissa ei ole kovin pimeää. Koivujen rungot heijastavat markettien lastauslaiturien ja harvakseltaan tönöttävien katulamppujen valjua valoa. En ole yksin maailmassa: kerrostalon ikkunoista näkee, että joku valvoo jo. Kadunlakaisija kävelee kärrynsä kanssa zeniläistä rauhaa huokuen.

Koulutuspäivä pidetään Olympiastadionilla. Ikkunasta näkee vihreän nurmen. Tuntuu siltä, kuin paikka olisi yhtä aikaa väärä ja oikea.

Opin toisia asioita kuin olisi ehkä pitänyt. Intialainen ruoka maistuu hyvältä. Teetä en tunnista, olisiko se chaita. Keskustelemme pöydässä trendikahveista.

Kävelen linja-autoasemalle. Matka on opiskeluajoista pidentynyt, tahtini ei ole yhtä rivakka vaikka tuuli sitä onkin. Eduskuntatalon rappusia laskeutuu joukko herroja. Ne tunnistaa pönäkästä olemuksesta ja mustista villaisista takeista. Muutenkin pääkaupunkilaiset ovat pukeutuneet arvokkaasti ja statustietoisesti. Nuhruistun sisäisestikin siitä havainnosta.

Bussi kiitää pimeyden läpi. Rekkoja ohitettaessa tulee ohitettua oikealta aaverekka, joka hetken päästä häviää näkyvistä. Jään tuijottelemaan ikkunaan heijastuvia kuvia, tapahtumien varjoja. Mieli tuottaa ajatuksia, jotka unohdan saman tien vaikken aikonut. Luen Mazzarellaa ruotsiksi, huomaan makustelevani hänen lauseitaan kuin lausuisin niitä itselleni. Toimin siis välillä kuten behavioristit uskoivat kaikkien lukijoiden toimivan.

Seuraavana päivänä saan kuulla, että veljeni on vaihtanut nimeä. Minä en ole koskaan vaihtanut etu- tai sukunimeäni. Olen liian kiintynyt identiteettiini, ehkä. Nimeä vaihtamalla saattaa ehkä tulla toiseksi ihmiseksi. Veljestäni on tullut onnellinen. Hänellä on parantavat kädet.

Abrahamin uhri

Nuori Abraham kuului fundamentalistiseen kirkkokuntaan. Lapsesta asti hänelle oli opetettu oikeita arvoja ja kuuliaisuutta Jumalalle.

Nyt Abraham oli elämänsä vaikeimman kysymyksen edessä. Hän oli löytänyt rakkauden, Isakin. Isakin sylistä hän löysi maanpäällisen taivaan. Mutta täytyikö hänen luopua tästä rakkaudesta saadakseen hyväksynnän taivaalliselta isältään? Tätäkö usko häneltä todella vaati? Elämää ilamn rakkauden tuomaa lohdutusta ja turvaa? Ikuista yksinäisyyttä?

Murheellisin mielin hän pohti, josko Jumala tekisi hänelle sen mitä patriarkka-Abrahamille - ilmoittaisi viime hetkellä, että älä suotta uhraa rakkauttasi vaan juhli sitä, elä se todeksi, mutta vain jos hän olisi valmis sen uhraamaan. Tätä testiä Abraham ei uskaltanut Jumalalleen tehdä. Entä jos Jumala ei sitä läpäisisikään?

Mitä onni on?

Luin tänään yhdeltä istumalta Petri Tammisen pikkukirjan Mitä onni on.

Niin paljon kuin elämässäni olen kysymystä pohtinut ja pohdituttanut, vastaus pakenee. On niin paljon, mistä luopuminen tuntuisi epäonnelta; toisaalta kuinka tärkeää on olla onnellinen? Ei se ainakaan mikään ihmisen velvollisuus voi olla. On lupa myös epäonnistua. Tärkeämpää lienee, ettei tunne olevansa kenenkään muun onnen esteenä - ja ainahan sitä on, jossain mielessä, jos on kenellekään vähimmässäkään määrin tärkeä.

Onko onnea tärkeämpää kokea merkityksellisyyttä? Tai yhteyttä?

Tamminen jaksaa kirjoittaa hauskaa tekstiä arjesta ja pienistä ihmisistä. Tarinan Liisa-vaimoa alkaa ymmärtää, minäkertojan äärimmäinen itseensäkäpertynyt puuhastelu paljastaa, ettei hänellä ole hajuakaan onnesta. Siispä siitä on luontevaa kirjoittaa kirja. Onnesta tulee hanke. Projektielämässä lilluminen tuottaa hauskoja irtohuomioita pienistä asioista. Kirjailija kirjoittaa ja etsii onneaan Tanskanmaalta saakka. Ehkä onni (ja elämä) onkin aina toisaalla.

Pidin erityisesti tavasta, jolla Tamminen kuvasi unettomia öitä. Jos voisin muutamalle ystävälle antaa lahjaksi kunnon yöunen, olisinpa hetken onnellinen minäkin. Enkä nytkään ole onneton - ei, liian paljon pidän tästä kaikesta elämän liepeillä olevasta röhnästä, liian paljon on sellaista, mitä en haluaisi menettää. liian paljon sellaista, mikä saa aikaan kiitollisuutta ja iloa.

Kulissit

Nuorena ajattelin tyypillisen pikkuisen radikaalien ja prototyyppisellä tavalla kriittisten ikäryhmäni edustajien tavoin: kulissit merkitsivät ensisijaisesti teeskentelyä, varsinkin tietysti avioliitoissa ja perheissä.

Mitä ajattelen tänään? Yhden uuden näkökulman on tuonut oleskelu kirjaimellisissa kulisseissa, teatteriharrastuksen piirissä. Kulisseissa tapahtuu itse asiassa tavattoman paljon tärkeitä, merkittäviä asioita, kohtaamisia, huumorintäyttämiä hetkiä. Kulissien rakentaminen on tietoinen palvelutehtävä. Yleisölle halutaan luoda nautittava elämys, jonka suhteen molemmin puolin (sekä lavalla että sen ulkopuolella) tunnustetaan sen illusatorinen luonne.

Elämä tarvitsee tuekseen hyvät lavasteet. Kitsch ei vie merkitystä siltä, mikä on tärkeää, se vain korostaa, tuo näkyväksi, ehkä häivyttää näkyvistä ankean "todellisuuden" mutta ehkä myös luo uutta todellisuutta. Jos kulissit ovat koristeelliset ja kauniit, sekin on totta, vaikka läheltä katsoen huomaakin kuinka halvoista materiaaleista ne on luotu - taidolla ja rakkaudella.

Kauneuden tarve on perustarve. Ihmisillä on oikeus valita tyylinsä mukaiset kulissit. Kaikelle elämälleen. On myös lupa valita, kenet päästää kulissien taakse.

Koulutusohjelma

Ammattilaisia kutsutaan kouluttautumaan helvetin purkajiksi. Aiempi kokemus demonien manaamisesta ja vierailuista toisten henkilökohtaisissa helveteissä katsotaan eduksi koulutukseen valittavilta.

Helvetin purkutyö käsittää henkilökohtaisten helvettien kerrostumien huolellista ja kerroksellista, hidasta raivaustyötä. Purkajan on oltava äärimmäisen varovainen mutta myös rohkea. Tarkoitus on päästä kiinni perustuksiin ja järkyttää niitä. Jokainen helvetti on kuitenkin rakennettu hiekalle, vaikka ensin muulta näyttäisi ja vaikka pilarit olisivat kuinka syvällä.

Työhön vaaditaan enemmän tunnekykyjä kuin älyä. Tärkeää on taluttaa asukki helvetistään ulos niin että hän pystyy jättämään sen taakseen lopullisesti. Vaikka asukki näyttäisi kuinka kiintyneeltä helvettiinsä, se ei ole hänen kotinsa. Koti-ikävä ohjaa hänet kyllä oikeaan suuntaan, mutta siihen hän tarvitsee Purkajan apua. Purkajan on siis ehdottomasti uskottava pelastukseen. Hänen epäuskonsa helvetin perimmäiseen voimaan on tärkein työkalu sen purkamiseksi niin että siitä tulee vain ohut tomupilvi ja etäinen kangastus.

Jos tunnet kutsumusta työhön, sitä riittää varmasti. Työmiehiä on vähän, mutta työtä on paljon. Aloita kuitenkin purkamalla oma helvettisi ensin. Vaikka se olisi kuinka pieni, se voi häiritä muuta purkutyötä ja pahimmillaan alkaa kasvaa.

Elämä vai blogi?

On aikoja, jolloin on helppo irrottaa aikaa kirjoittamiseen. Silloin tulee kirjoitettua niin itselleen kuin muillekin. Yksityisiä tekstejä, kirjeitä, jaettavia tekstejä.

En tiedä, onko ollut hyvä vai huono asia, että viime kuukaudet ovat menneet bloggaamatta. On tuntunut siltä, että ihan oikean elämän vuorovaikutushetket ovat vaatineet huomiota. Verkottuminen uusiin ihmisiin on jäänyt taustalle ja monet sinänsä kiinnostavat keskustelut ovat kulkeneet niin omille raiteilleen, että olen auttamattoman kyvytön enää kommentoimaan kenekään blogeja. Virtuaaliyhteisöissä olen muutenkin ollut niin huomaamaton, että kukaan ei ole jäänyt kaipaamaan panostani. Verkkoidentiteettini on hutera. En jaksa panostaa blogistanianvierailuihini niin paljon, että minut huomattaisiin, tunnistettaisiin, hyväksi nähtäisiin.

Ymmärrän verkon imun, välistä on sen verran vaikea löytää muuten ihmisiä, jotka pohtivat ja ajattelevat asioita. Mutta kuinka usein verkosta etsitään sellaista, jonka voisi saada elävässä elämässäkin?

Kirjeenvaihto on hiukan eri asia. En pystyisi luopumaan sähköpostista. On niin monia tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa ensisijainen kommunikoinnin väline on juuri meilailu.

Verkot myös mahdollistavat kummalliset ihmisten haut. Voin löytää muutaman vihjeen avulla jonkun ihmisen, saada yhteyden, on paljon helpompaa jäljittää kadonneita kuin aikana ennen sähköposteja ja facebookeja.

Työssä pitäisi aktivoitua verkkoiluun taas. Pää tuntuu tyhjältä sen suhteen. Haen muotja ja ideoita. Kaipa alitajunta tuottaa jonkun ratkaisun, kun sen ajattelulle on tilaa.