torstai 6. marraskuuta 2008

Lukemisen ihmeellinen ote

Jäin vahingossa lukemaan loppuun Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin -kirjan.

Näyte kirjan upeasta, ajatteluttavasta, rauhallisesta proosasta:

"Ne olivat dramaattisia iltapäiviä - ja draaman aihe oli Bill, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua, koska hänen lähellään ollessani minä tunsin hänen painonsa. Se mies oli painava elämästä. Usein me ihailemme vain elämän keveyttä. Ihmiset jotka näyttävät painottomilta ja huolettomilta, jotka leijuvat sen sijaan että kävelisivät, vetävät meitä puoleensa torjuessaan tavallisen maan vetovoiman. Heidän huolettomuutensa matkii onnellisuutta, mutta Billissä ei sellaista ollut. Hän oli aina ollut kallio, massiivisen iso ja täynnä magneettista voimavarausta. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin koskaan ennen. Minä laskin aseet ja lakkasin kadehtimasta, koska hän kärsi. En ollut koskaan tutkinut tuota tunnetta, en edes myöntänyt sitä itselleni, mutta silloin myönsin. Minä olin kadehtinut häntä - pystyvää, itsepäistä, hekumallista Billiä, joka oli tehnyt ja tehnyt kunnes oli tuntenut tehneensä kylliksi. Olin kadehtinut häneltä Lucillea. Ja Violetia. Olin kadehtinut häneltä markia, ja vain siksi että poika oli hengissä. Totuus oli katkera, mutta Billin tuska paljasti hänen luonteestaan uudenlaisen haurauden, ja tuo epävarmuus teki meistä tasavertaisempia."

Pidän tietysti kirjasta myös esineenä. Paksu kirja on lupaus, runsauden sarvi, lapsuuden ahmimisiästä (mikä sopii myös kirjan yhteen teemaan) sisäistetty hyvä objekti.

Tarina on tyly ja surullinen. Hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita. Hyvät ihmiset onnistuvat jotenkin kasvattamaan lapsistaan vaihdokkaita tai aavepoikia. Rakkaus ei kestä elämän painoa. Hyvät yritykset ja kärsivällinen hellyys ei kannattele lapsesta asti jakautunutta poikaa. Edes taide ei kestä, ainakaan kaikki. Mutta paljon jää. Yksityisten ja yhteisten muistojen hauraat kerrostumat reunustavat totuuden jäljittämisen polkua, valheet ja teeskennellyt identiteetit katoavat, menettävät merkityksen jota niillä ei ehkä koskaan ollut sellaisinaan. Rakastan Hustvedtin yksinkertaista, vanhanaikaista moraalista paatosta ja sitä herkkyyttä, jolla hän kuvaa monenlaisia ihmisiä: Billin Dan-veljeä, erinäisiä suurkaupungin lietteistä nousevia hahmoja, joilla silti on inhimillinen arvokkuutensa, jopa niitä, joiden osaksi jää olla ihmisiä ilman myötätunnon kykyä (ja jotka sitä kautta ovat menettäneet jonkin perimmäisen yhteyden toisiin ihmisiin). Pidän sitä, että tarina tunnustaa inhimillisen perspektiivin keskeneräisyyden ja useiden tarinoiden rinnakkaisen ehkä-olemassaolon.

Olin niin kuvitellut nukkuvani päiväunet, mutta romaani riisti sen hetken minulta. Luopuessaan saa:)

2 kommenttia:

PeeÄR-mies kirjoitti...

Pidät paljosta?;) "Pidän tietysti kirjasta myös esineenä. Paksu kirja on lupaus..."

Itselläni on tunne, että paksu kirja viittaa johonkin raskaaseen - siinä on jotain liikaa.
Vai johtuuko se siitä, että ennakoin jo raskaita lukutuokioita - pyrin pääsemään helpolla?

Durasin teokset ovat kevyitä, mutta täynnä elämän painoa - en sano enempää, tahdon päästä 'kevyellä'. Kiusa se on pienikin:)

Ma-Riikka kirjoitti...

Paksua ja ohutta kirjaa luetaan eri tavalla. Ohut kirja vaatii usein hyvin hitaan lukemisen. Ainakin Duras tekee sen.

Elämän painoa voi olla monenlaisissa kirjoissa, onkin. Tapa jolla vaikkapa Duras ja toisaalta Hustvedt käsittelevät traumoja on hyvin erilainen.

Mistä pidin tässä aikaisemmassa Hustvedtissa (kaikki kunnon ihmiset lukevat jo Amerikkalaista elegiaa), oli sen hetkittäiset onnellisuuden kuvaukset. Mitä enemmän elän, sitä enemmän kaipaan onnellisuuden hyvää kuvausta (ja siihen elämisen paino päälle). Yhä enemmän uskon, että jokainen onneton avioliitto ja suhde on onneton ikävystyttävällä ja miltei samalla tavalla keskenään, mutta onnellisuutta on monta lajia kuten ihmisiäkin.