On aikoja, jolloin on helppo irrottaa aikaa kirjoittamiseen. Silloin tulee kirjoitettua niin itselleen kuin muillekin. Yksityisiä tekstejä, kirjeitä, jaettavia tekstejä.
En tiedä, onko ollut hyvä vai huono asia, että viime kuukaudet ovat menneet bloggaamatta. On tuntunut siltä, että ihan oikean elämän vuorovaikutushetket ovat vaatineet huomiota. Verkottuminen uusiin ihmisiin on jäänyt taustalle ja monet sinänsä kiinnostavat keskustelut ovat kulkeneet niin omille raiteilleen, että olen auttamattoman kyvytön enää kommentoimaan kenekään blogeja. Virtuaaliyhteisöissä olen muutenkin ollut niin huomaamaton, että kukaan ei ole jäänyt kaipaamaan panostani. Verkkoidentiteettini on hutera. En jaksa panostaa blogistanianvierailuihini niin paljon, että minut huomattaisiin, tunnistettaisiin, hyväksi nähtäisiin.
Ymmärrän verkon imun, välistä on sen verran vaikea löytää muuten ihmisiä, jotka pohtivat ja ajattelevat asioita. Mutta kuinka usein verkosta etsitään sellaista, jonka voisi saada elävässä elämässäkin?
Kirjeenvaihto on hiukan eri asia. En pystyisi luopumaan sähköpostista. On niin monia tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa ensisijainen kommunikoinnin väline on juuri meilailu.
Verkot myös mahdollistavat kummalliset ihmisten haut. Voin löytää muutaman vihjeen avulla jonkun ihmisen, saada yhteyden, on paljon helpompaa jäljittää kadonneita kuin aikana ennen sähköposteja ja facebookeja.
Työssä pitäisi aktivoitua verkkoiluun taas. Pää tuntuu tyhjältä sen suhteen. Haen muotja ja ideoita. Kaipa alitajunta tuottaa jonkun ratkaisun, kun sen ajattelulle on tilaa.
