Ajatuksia vappuihmisistä ja solipsisteista

Vappuihmiset

Ne on hauskoja kuin serpentiini
sen lailla ne roikkuu kaulassa kiinni
ja seuraavan päivän olokin on fiini -
ei siihen auta kuin kuohuviini.


Solipsistit

Niiden mukana maailma syntyy ja lakkaa,
ne ihan omaa päätään seinään hakkaa.
Ne ei voi salaisuuksia kellekään kuiskata,
ei tulla kaapista ulos, ei pelissä fuskata.


Huonot runoilijat

Ne riimejä vääntää ja luulee että
runo on siinä kuin mettä tai vettä.
Ne omaan nilkkaansa kompastuu
ja riimin pakottamina myös kastuu.
Kellä on huonosta runosta vastuu?
Sillä joka säkeiden tielle astuu.

Hauskaa vappua!

Totuus metsästä?

En tiedä mitään metsänhoidosta. Olen siis huono metsänomistaja, jonka tulisi luottaa Asiantuntijoiden neuvoihin. Kuitenkin pieni ja sangen helposti johdateltava järkeni ohjaa minua epäilemään vallitsevaa metsätotuutta. Miksi metsä harsuuntuisi, vaikka sitä harvennettaisiinkin vain yläharvennuksella? Eivätkö isot ja paksut puut ole jo ehtineet siementää tarpeeksi? Miksi tavallisten metsänomistajien käsissä ei ole saada metsästään parasta mahdollista tuottoa eli tuottaa myös tukki-, ei vain kuitupuuta? Onko metsänhoidosta olemassa riippumatonta tutkimusta? Tiedämmekö me suomalaiset, miten metsiä tulee hoitaa? Joko virheistä on opittu?

Odotan neuvoja ja viisaita kommentteja. Tiedän, etten tiedä tästä mitään.

Autiot

1

Kahdeksankymmentäluvulla
minulla oli kämppis, joka soitti kovaa Dingon Autiotaloa.
Soitin hälytyspuhelun puhelinkopista. Ei siihen aikaan ollut kännyköitä.
Hänen koiransakin oli ressukka.

Seuraava asukas alakerran huoneessa oli siisti sihteerityttö.


2

Unessa
Risto Autio soitti minulle enkä
tiennyt kuka hän on.


3

Maa oli alkukeväästä autio ja tyhjä.
Mutta Puutarhuri otti siemenensä ja
teki taikojaan,
ja maa alkoi haista elämältä. Miten väkevä tuoksu.
Mullan uumenissa levänneet bakteerit ja kastemadot ryhtyivät töihin
ja kaikki alkoi kasvaa.
Iloitsin ensimmäisestä vihreästä alusta,
halusin kirjoittaa sen näkemisen blogiini.

Valeikkunasta katsoen

Kirjallisuus on valeikkuna, trombe d'oeil. Jos se on kirjoitettu hyvin, se tuntuu melkein todellisemmalta kuin oikea todellisuus. Taitava kirjailija maalaa valeikkunan, josta haluan kurkistaa sisälle. Ja tiedän tai arvaan, mitä näkymäni ulkopuolella on, miten ilma väreilee ja minne tie jatkuu, mitä on vuorien takana.

Luin Leena Krohnin Valeikkunan viikonloppuna yhteen menoon ja malttamatta lopettaa. Tiesin, ettei kirja ole totta, se oli kirjoitettu niin, että silmää ei huijattu. Mutta hetkittäin en tiennyt, miten epätotta se oli ja mikä oli fiktiossa olevaa fiktiota ja mikä sen maailman sisäistä totta.

Possessiivisuffiksien tarve

Eikö olekin tärkeää, että säilytämme kauniissa suomessamme possessiivisuffiksit? Käykäämme hiljaiseen kapinaan kaikkia sellaisia kirjoitelmia vastaan, jotka pärjäävät possessiivisuffikseitta, boikotoikaamme kahviautomaatteja, jotka ilmoittavat "teidän kaakao on valmis". Kielemme tarvitsee omistusliitteensä. Älkäämme antako niiden hävitä kokonaan...

Maarit Verronen: Karsintavaihe

Pääsiäisenä luin montakin kirjaa, mutta kummallisimmin mieltä jäi kaihertamaan Maarit Verrosen uusin kirja. Karsintavaiheen aiheena on dystopia, jossa eletään uusliberalismin äärimmäisimmillään todeksi globaalissa maailmassa. Päähenkilö Lumi on darwinilainen selviytyjä, joka kuitenkin jollakin hauraalla tavalla onnistuu pitämään kiinni moraalisesta integriteetistään, vaikka joutuu hengissä pysyäkseen mm. toimimaan ystäviensä ilmiantajana turvallisuusyhtiöille. Tarina oli kaunis eikä tavallaan yhtä ahdistava kuin vaikkapa Orwellin 1984, mutta jäi pyörimään päässä. Kuinka pitkälle ihmiset oikeasti olisivat valmiit myymään itseään? Kuinka lähellä olemme jo tätä Karsintavaiheen maailmaa?

Karsintavaiheessa ihmisiä katosi tiedostoista ja maailmasta, työtätekevät tavalliset ihmiset olivat korvattavaa massaa, jaksamispillereistä kehitettiin yhä uusia ja tehokkaampia versioita, joita testattiin koeihmisillä. Ihmiset uskoivat kovan työn ja yritteliäisyyden merkitykseen. Suurin osa tavoitteli asioita, jotka olivat vääränlaisia; Lumi oli yksi harvoista, jotka ymmärsivät luonnon, toisten ihmisten ja rakkauden sekä ystävyyden arvon.

Dystopioita lukiessaan joutuu miettimään, koskeeko moraali myös äärimmäisiä olosuhteita. Oikeudenmukaisuutta ei voi olla ääriolosuhteissa, jokainen joutuu elämään moraalisessa helvetissä. Olen onnekas, kun en ole koskaan joutunut tekemään päätöksiä, joita Lumi sai eteensä. Vastaavan kokemuksen välitti minulle nuori ystäväni luettuaan Puhdistuksen. Taitaa olla harvinaista elää paikassa ja ajassa, jossa on mahdollista elää suhteellisen normaalia elämää. Toisaalta...

"Minän" ongelma

Kuka olet?

Psykologiassa tunnetaan monta tapaa hahmottaa minän arvoitusta. Minäkuvalla voidaan tulkita olevan erilaisia osa-alueita, kuten suoritusminäkuva, sosiaalinen minäkuva tai fyysinen minäkuva. Minäihanne ja yliminäkin seikkailevat mukana. Psykoanalyysistä on peräisin egon käsite, jolla tarkoitetaan ennen kaikkea ihmisen tietoisinta ja (itselle) tunnistetuinta minän osaa, joka pyrkii toimimaan realiteettien mukaisesti. Joskus puhutaan valeminästä, eli roolista, jonka avulla ihminen suojaa ydinminäänsä. Identiteetin käsitteen avulla saadaan mukaan pysyvän persoonallisuuden ja pysyvähköjen roolien kehitys.

Neuropsykologia on valottanut minän arvoitusta monin tavoin. Kuuluisat potilaskertomukset opettavat meille, mitä tapahtuu, jos jokin ei olekaan kunnossa. Oliver Sacks on esimerkiksi kuvannut Christineä, joka ei tuntenut olevansa kunnolla olemassa, koska hänen aivojensa yhteys kehotietoisuuteen oli vaurioitunut (terveisiä vaan Descartesille!). Vain aniharvoin hän saattoi tuntea tuulen poskellaan. Sacks on kuvannut myös muistinsa menettäneitä ja siten itsensä, oman tarinansa hukanneita ihmisiä koskettavasti. Antonio Damasio on kuvannut neurologian perusteella ihmisen tietoisuuden kerroksia: meillä on ensin orastava olemassaolon pohjavire, sen päälle rakentuu kehotietoisuus, sitten elämänkerrallinen ja refleksiivinen tietoisuus suurine filosofisine kysymyksineen. Moni neurologi kannattaa myös ajatusta monesta itsestä: ihminen on modulaarinen, käsitys eheästä minästä on jotain, jota rakennamme ja pidämme yllä joka hetki.

Myös uskonnoissa puhutaan itsestä. Buddhalaisuuden anatta-opin mukaan kaikki meissä muuttuu joka hetki, eikä mitään sielua ole. Minän harhasta on vapauduttava siinä missä muistakin takertumisista. Minän kuolettaminen taas kuuluu todella moneen uskonnolliseen perinteeseen. "...en enää minä, vaan Kristus minussa". Suufilaisillakin on tästä mielenkiintoinen versio. Silti uskonnot voi karkeasti jakaa minättömiin ja minän säilyttäviin. Kristinuskon taivaassa säilyy henkilökohtainen jatkuvuus, ja tähän kuuluu sekin, että ruumis nousee ylös (toki erilaisena kuin maanpäällinen ruumis) - ilman kehoa ei pärjää taivaassakaan.

Niin, mikä on se "sinä itse", joka olet?