Mitä ajattelen tänään

Tänään en ajattele muuta kuin juoksevia asioita (miten asiat muka juoksevat).

Enkelikulkueen organisointi on tärkeää. Jonkun sekin täytyy huolehtia.

Yritän edistää virkavapaa-asiaani. Ei edisty yrittämällä.

Päivä on harmaa ja syö ajatuksilta terän Nietzsche tiesi kyllä jotain olennaista.

Timo Airaksisen uusin kirja on harvinaisen typerä. Miksi filosofilta odottaa jotain kiinnostavaa ja fiksua sanottavaa? Keskivertobloggaajat dissaisivat Timoa mitä nopeimmin.

Järki ja tunne

Järki ilman tunnetta on järjetön.
Tunne ilman järkeä on eksyksissä.
Tunteet ovat järjen kompassi. Kompassia ei voi käyttää liian lähellä magneetteja.
Ihminen elää kehossaan, eikä muuta kotia ole.
Kehollisuus on miehisyyttä ja naisellisuutta ylempi kategoria.
En pysty edes kuvittelemaan, millaista olisi olla olemassa ei-missään. Jopa sielun kuvittelen jonnekin.
Kun Dennett väittää minää fiktioksi, kenellä silloin on tekijänoikeus hänen teksteihinsä? Aku Ankalla?
Onkohan "Uskon jotta ymmärtäisin" ymmärrettävissä ylitse alkuperäisen käyttöyhteytensä. Jokaisella on jumalansa, vaikkei se olisikaan aina kielennettävissä täsmällisesti. Mikä jumala se silloin olisikaan.

Wolfe: Minä olen Charlotte Simmons

Viime viikon lukuelämyksiä oli Wolfen ei enää niin uusi järkäleromaani. Wolfe on hyvä aikalaiskuvaaja ja ajan hengen tavoittaja juuri siksi, että hän ei ole dokumentaristi eikä mitenkään voi tuntea oikeaa kampuselämää tyttärestään huolimatta. Juuri mielikuvitus ja kärjistäminen tekevät Dupontin yliopistosta "todellisen" paikan. Fiktio löytää totuutta, vaikkei esitäkään suoria väitteitä. Millainen performatiivi tomaani on? Minusta (hyvä, onnistunut) romaani vastaa filosofian ajatuskokeiden sarjaa. Se tavoittaa jotain ihmisenä olemisesta. Wolfen henkilöt pohtivat kovasti itseään, Charlotte on erittäin itsekeskeinen ja silti omalla tavallaan charmantti henkilö. Miksei vanheneva mies voisi kuvata naiivia nuorta älykkötyttöä ja hänen seksuaalisuuttaan? "Uskottavuus" ei ole tarinan tai henkilöiden uskottavuudessa (kummatkaan eivät ole täysin uskottavia) vaan tavassa, jolla Wolfe tarinansa aikana tavoittaa katkelmia ihmisten tajuisuudesta, tavasta olla maailmassa ja tarkastella älyllisyyttä sekä ihmissuhteita.

Charlotte pohtii evoluutiota, neurofilosofiaa ja sen sellaista. En lukenut romaania moraliteettina nykyaikaista naturalistista filosofiaa kohtaan, kuten joku arvostelijoista; minusta Wolfe tavoitti jotain siitä hämmennyksestä, jota nuori ihminen voi tuntea joutuessaan suurten ajatusten pauloihin. Charlotten ahdistus ei ole metafyysistä luonteeltaan. Pikemminkin hän on yhtä aikaa tosi fiksu ja tosi tyhmä - niin kuin me kaikki joskus olemme.

Ajatukset johkaantuvat romaanista ihmisen ajattelun rypälemäisyyteen, alisysteemeihin, joissa ajattelu tapahtuu. Integriteetin puute luonnehtii kaikkia muita romaanin henkilöitä paitsi JoJo Johansenia, joka löytää antiikin hyveet ja niistä itselleen suuntaviivan. Voiko enää epäpostmodernimpaa ajattelua olla - ja silti Wolfen romaani vaatii taustakseen modernin ja postmodernin.

Survot

Uusin hurahdukseni on tapahtunut survoihin. Survoristikot ovat siitä hyviä, että niissä on laskettava yhteen, ja päässälaskutaitoni ei ole kovin kaksinen - siis sitä on hyvä harjoittaa kaikessa rauhassa ja logiikkapelistä samalla nauttien. Kenties kehittyminen on mahdollista. Miksi tyytyä tekemään vain asioita, joissa luulee olevansa hyvä? Pätemättömyytensä kannattanee laajentaa koskettamaan yhä uusia elämänaloja.

Pari viikkoa sitten ratkaisin ekan survoni. Löysin sen Yliopistolehdestä. Ilmeisesti jopa Ilta-Sanomissa on nykyisin myös survoja.

Toki ratkon edelleen liki automaattisesti sudokujakin. Hyvää stressinhoitokamaa. Myös isäni ja äitini ovat sudokuihin retkahtaneet. Jokin siinä kiehtoo: maailma, jossa on olemassa valmis oikea vastaus jokaiseen ongelmaan. Näkökulma voi olla illusorinen, mutta sopivissa määrin harrastettuna survoilu tuskin on sentään vaarallista.

Ilman muuta tärkeämpääkin tekemistä maailmassa olisi, mutta kuka nyt koko ajan jaksaa vaikkapa kirjoittaa Amnestyn vetoomuskirjeitä. Yritän löytää asioille tasapainon.

Mistä tulikin mieleeni: liityin eilen Hyötykasviyhdistyksen jäseneksi. Pian Pähkylän pitäisi tulla postilaatikkooni. Talven alkaessa on erityisen hauskaa unelmoida omasta yrttitarhasta. Kiinansipulia, korianteria, ajuruohoa...ja kehäkukkia, runsaasti kehäkukkia joka paikkaan...

Patukkaooppera

Kävin Tampereella lauantaina. Siellä on aina kiva käydä, kaupunki on vireä ja sopivan kokoinen. Työpaikan porukkaretki suuntautui ensisijaisesti teatteriin, mutta ennen näytöstä ehdin käydä ostoksilla (Verkatehtaalla, Ruohonjuuressa, Taito-kaupassa...tuli ostettua lankoja...) ja näytöksen jälkeen söimme porukalla Nataliessa.

Tampereen työväenteatterin Patukkaooppera (klikkaa otsikkoa, jos haluat lukea lisätietoja...)oli upea katsomuskokemus. Eturivin paikoilta näki kaiken hyvin. Lavastus oli viimeisen päälle, käsikirjoitus verbaalista tykitystä. Musiikkikin oli hyvin tehtyä. Pitäisi käydä useammin Tampereella ja teatterissa. Uusikaupunki on kiva, mutta tampreeseen evrrattuna pikkukaupunki hyvässä ja pahassa.

Näin ohimennen edeltäjäni, kovin montaa sanaa emme ehtineet vaihtaa. Sen sijaan bussimatkalla puhelin paljonkin ideoita vaihtaen yhden työkaverin kanssa. Jospa saamme jonkun idean siirrettyä todellisuuteenkin? Toivottavasti!

Pakko kirjoittaa nämä tänne

Löysin ihan muuta etsiessäni muistitikulta nämä tekstit. Voi miten hyvä olo tulvahti mieleen! Etteikö kieli voisi viedä perille...Muistin tunnelman, sellon ja laulun yhteisen soinnin, ihmiset hartauden tilassa. Onko siitä jo kolme vuotta?

Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla 2004 kuulemiani runoja

käännös Ulla Agopov

Jelena Mirtova lauloi sopraanoa, Sergei Roldugin soitti upeasti selloa; sävellykset olivat Belovin ja Irshain.

Kirje (Pis'mo)
Gennadi Belov

Heräsin, katsoin ja näin: on kullaltani tullut kirje.
Sataa kertaa sen läpi luin,
sitten povelleni kätkin,
vaan kovin se on painava.
Miksi sydän on niin raskas?

Jevgeni Irshai: Puhu (Govori) sellolle ja sopraanolle

I.Annenskin, A.Blokin ja A.Belyin runoihin
Unohdan (Zabuvaju)

Tänään en muista eilistä,
aamuisin en muista iltojani.
Päivänvalossa unohdan illan tulet
yöllä unohdan päivät.
Vaan kaikki yöt ja päivät hyökyvät päällemme
ennen kuolemaa juhlan hetkellä.
Ja silloin tunkkaisessa ahtaudessa
menneestä kauneudesta haaveileminen koskee liikaa
voimattomana yritän nousta...ja on yö.
Laulujen maailmasta (V mire pesen)

Sinipunaisessa terälehdessä maailma on ihmeellinen
kaikki on ihmeellistä keijujen, helinän
ja tuulen laulujen maailmassa.
Riipumme kuin puro vaahtoavan kuilun yllä.
Ajatukset vyöryvät lentävien säteiden loistossa.
Sinipunaisessa terälehdessä maailma on ihmeellinen.
Kaikki on ihmeellistä keijujen, helinän
ja tuulen laulujen maailmassa.
Puhu (Govori)

Taivaallisten kynttilöiden liekit
käyvät taas taistoon surun pimeyttä vastaan.
Ja puro, joka kiiltelee hopeisena.
Oi runoilija, puhu äänettömästä vuosisatain lennosta
lapset tavoittavat sinun sinisiä unelmiasi.
Puhu maailmojen mielettömyydestä tanssin pyörteissä
vuosisatojen nauravasta murheesta,
humalluttavasta purppuraisesta kajosta.
Oi runoilija, puhu vuosisatain lennosta,
hiljenneet lapset kuulevat taivaansiniset unelmasi.
Puhu maailmojen mielettömyydestä tanssin pyörteissä,
Vuosisatojen nauravasta murheesta,
humalluttavasta kajosta puhu.

Analyyttinen filosofia ja sen rajat

Muistikuva: lukiolaisena laadin paperille taulukon argumenteista Jumalan olemassaolon puolesta ja vastaan. Olin kai lukenut liikaa Russellia.

Muistikuva 2: nuorena opiskelijana tein papereille muistiinpanoja siitä, kuka elämässäni vaikuttavista nuorista miehistä olisi ystävänä paras. Tai luokittelin erilaisia tapoja olla yhteydessä. Kuinka säälittävää, voi ajatella, mutta suhtaudun nuoreen minääni ymmärryksellä ja myötätunnolla. Hän halusi niin kovasti saada elämäänsä järjestystä, varmuutta, eikä sitä tuntunut tulevan mistään, varsinkaan tärkeissä asioissa. Samaan aikaan toki maalasin kuvia, kirjoitin runoja, novelleja, päiväkirjaa. Kaikki ei ollut analyyttistä filosofiaa, ei premissien aukikirjoittamista.

Yliopistossa nautin, ei vaan: huumauduin logiikasta, argumenttianalyysistä, käsiteanalyysistä. Ja siitä paradoksista, että samalla järjellä todistettiin myös se, ettei järki kaikkialle yllä, että kielellä on rajansa, ettei käsitteitä voi loppuun asti määritellä, että mitään universaalikieltä ei ole. Että sanojen merkitykset ovat häälyviä ja silti aavistuksen kiinteitä. Ettei todellista sanakirjaa voi kirjoittaa kirjoittamatta kaikkia mahdollisia ajatuksia.

Miten kieli voi silti olla väline, joka auttaa ymmärrystä ihmisten välillä. On upeaa, kun kirjoittaja suostuu käyttämään sanoja perillevievinä teinä. Silloinkin, kun hän taitavasti vihjaa ja viettelee, ei vain väitä.

Mutta tämä vamma minulle on jäänyt: ei ole helppoa tavoittaa toisenlaista diskurssia. En osaa keskustella, jos logiikan käyttö kielletään. Jos mikään ei oikeastaan tarkoita mitään. En osaa kieltä, jossa hylätään rationaliteetti tyystin. Heti mieli sytyttää kysymyksen: mitä tämä tarkoittaa? Mihin tuo johtaa? Se mikä on vahvuus seminaarissa ei ole aina vahvuus ihmisten kanssa. En ole muiden ihmisten opponentti.

Flunssassa

On jännä tunne, kun on sairas. Ajatukset kulkevat välillä kumman kirkkaasti. Tunteet ovat pinnassa, esimerkiksi liikutun helpommin, loukkaannun myös. Eilen koin lievän masennusaallon ja pohdin jälleen kerran, onko minusta työhöni.

Tuntuu kuin olisin tietoisempi kehosta. Samalla arvostan valtavasti sitä, että pystyn nukkumaan yöni hyvin.

Sallin itselleni kaikenlaista sairauden varjolla. Ymmärrän tavallaan paremmin Skinnarin väitteitä siitä, että sairaus on lahja (luin tekstiä puoliksi ristiriitaisin tuntein, koska ajattelin, ettei ketään tulisi syyllistää sairastamisestaan; joskus sairastaminen on pelkkää huonoa tuuria, ei sillä aina ole syvempää metafyysistä merkitystä). Toki helpottaa se, että ei ole mitään vakavaa. Flunssa on ennenkin mennyt ohi.

Ohimenevät myötätunnon ja ystävyyden osoitukset tuntuvat tavattoman tärkeiltä. Voi miten ihmiset osaavat olla enkeleitä huomaamattaan! Oikeaan aikaan sanottu sana tai kannustava hymy merkitsee tosi paljon.

Juuri nyt haluan olla hyväntahtoisessa seurassa. Levätä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tahdo minulle pahaa.

Siunaus: toivon sinulle hyvää. Kirous: en hyväksy sinua sellaisena kuin olet. Miten paljon olemme siunauksen tarpeessa. Kuinka suuri osa elämää saa pyhityksensä siunauksista. Kuinka kapeaa elämä on, jos kiroan, en siunaa. Kuinka teen sen tekemättä pahaa itselleni.

Ulkona on hämärää. Päivän valo oli merkillisen kuulas. Nautin tavattomasti siitä, kun katselen ikkunasta taivasta ja puita, kaikkea yksinkertaista ja kaunista.

Ei ihminen elä pelkästään kasvislasagnesta...

Hyviä kirjoja

Luin suuslomalla kaikennäköistä. Meretlahden Ihmisen näköinen Jumala on hyvä kirja, ja sopii täydennökseksi sarjaan monia aiheesta kirjoitettuja kirjoja (Jonas Gardell ja se suomenruotsalainen jonka edellinen kirja käsitteli Cygnaueusta). Ei uskonnollista viitekehystä voi ohittaa nykyaikana. Sama ajatus tuli vastaani Gouldin vanhaa esseekirjaa selatessani. Hän nyt ei suoranaisti puhu uskonnosta kovin intohimoisesti, mutta muistuttaa, että tieteen ja järkevän uskon välillä ei ole eturistiriitaa, mutta dogmatismin ja tieteen välillä on.

Luin myös Simo Skinnarin pientä lehdykkää, joka ei käsitellyt pedagogista rakkautta vaan enempi ihmisen henkistä kehitystä. Jotkut perusoivallukset nielin, vaikka itse viitekehys on minulle vieras sielunvaelluksineen ja karmoineen. En ajattele samaa asiaa kuin Skinnari puhuessani tajunnasta, mutta löydän hänen tekstistään kokemuksellista tietoa, jonka totuudellisuus tuntuu melko todennäköiseltä. Tieto ei ole tieteellistä, mutta jollakin heikolla tavalla empiiristä: tiedon lajit voisi varmaan ryhmitellä aika monella tavalla. Eri varmuuskertoimet ja eri yhteisyyden asteet ainakin yhtenä muuttujana.

Nyt päässäni pyörii hyödyn käsite. Aika äkkiä jokin kysymys täyttää aivot.

Tunnollisuudesta

Miksi ihmeessä koen arvosteluna sen, jos joku kutsuu minua tunnolliseksi? Oikeasti arvostan tunnollisuutta. Tunnolliset ihmiset pitävät yhteiskunnan pystyssä. Lienen rakentanut minäkäsitykseni sen varaan, että olen nopea ja pärjään liikoja yrittämättä. Nuorena esimerkiksi en tehnyt läksyjä mitenkään erityisen innokkaasti. Muistelen kyllä, että ajattelin, että olisi hyvä oppia tekemään enemmän työtä eikä aina päästä vähällä.

Yritteliäämmät, sinnikkäämmät, tunnollisemmat ystäväni ovat elämässään varmasti saavuttaneet enemmän kuin minä tällä "kaiken täytyy tapahtua kuin luonnostaan, ponnistelematta" -asenteellani. Ahkerampi minä olisi varmaan akateemisesti sivistyneempi.

Saanen olla tyytyväinen, että näistä lähtökohdista minulla on edes alkeellinen työmoraali.

Tunnollisuus sanana on kiva. Liittyy omaantuntoon, itsetuntoon, tunteisiin - tunnontuskiin. On tunto. Ei kai sitä pitäisi hävetä. Miksi se kuulostaa moitteelta korviini? Kiltin tytön syndroomalta? Kai kiltteyskin on oikeastaan ihan hyvä asia, kunhan aristotelilaisittain ei ole liian kykenemätön itseään puolustamaan.

Ajattelusta

Olen yrittänyt mielessäni hahmottaa juttua taitavan ajattelun esteistä. Kirjoitan sitä psykan oppikirjaa varten, joten henkilökohtaiset mielipiteeni pitäisi pitää tekstistä irrallaan, mutta en kai voi välttää omia kognitiivisia painotuksiani (biases...). Luultavasti tässä yhteydessä on turha pohtia loogisen ajattelun rajoituksia, ne eivät kuulu psykologiatieteeseen. kaikkihan sitä paitsi tajuavat, että jollakin tavalla kaikki tietomme velluu tyhjän päällä. Mitään ei voi todistaa varmuudella: premissit ovat aina valittuja, päättely riippuu siitä, millainen varmuus meillä jo on. Tiettyä kehällisyyttä ei siis voi koskaan välttää. Mutta pitäisikö? Jos tajuaa kehällisyyden ongelman, voi ainakin tunnustaa, että oma ajattelu on riippuvaista tietyistä ennakkoehdoista. Jakamalla ennakkoehdot voi keskustella toisen kanssa. Ihmisinä jaamme aika ison joukon yhteistä premissistöä: uskomme ja luotamme havaintoihimme, rakennumme yhteisen kielen avulla, luotamme kausaliteettiin ja vuorovaikutuksiin jne.

Minua kiinnostavat aika paljon ajattelun nyrkkisäännöt, heuristiikat. Tavat, jotka tuottavat itsestään lievästi vääristyneitä näkemyksiä. Voisiko niistä tulla tietoisemmiksi, kuten yksikin konsulttifirma mainosti (johtajille kalliiseen hintaan samaa tietoa, joka on kenen tahansa luettavissa vaikkapa psykan oppikirjoista...).

Jos jo kolmevuotias pitää ranskalaisia parempina, kun ne ovat mäkkärin pussissa, niin kaipa on oikeutettua uskoa, että ihmisen kognitiivisiin prosesseihin kuuluu tietyntyyppinen brändiuskollisuus ja tunteet vaikuttavat päätöksentekoon, jopa havaintoihin. Miten valitsen brändini? Vaikuttavatko muut minuun; vaikutanko itse siihen, millaisia valintoja teen? Maistuuko viini paremmalta, jos se on kallista?

Filosofian opettamisesta

Pohdin aineopettajien kanssa kysymystä siitä, miten filosofiaa tulisi opettaa. Heräsi kysymyksiä: kuinka paljon opettajan oma kanta vaikuttaa siihen, mitä pitää johdonmukaisena ja viisaana ajatteluna.

Psykofyysinen ongelma on minusta aidosti vaikea filosofinen kysymys. En ole tyytyväinen materialistisiin kantoihin, niissä on samat ongelmat kuin psykofyysisessä dualismissa eli mielen ja ruumiin vuorovaikutus ei sittenkään tule selitetyksi tyydyttävällä tavalla. Idealismi taas on jotenkin minulle vieras malli; luin vasta buddhalaista psykologiaa käsittelevän kirjan, ja sen ajatus tajunnan ensisijaisuudesta on kyllä johdonmukainen, mutta en saa sitäkään solahtamaan kohdalleen niin, että täysin hyväksyisin sen. Minusta ei ole tajuntatieteilijäksi. (Sama vaikeus ymmärtää käytettyä kieltä iskee minuun usein fenomenologisten tekstien äärellä. Taidan olla vähän yksinkertainen.)Olen siihen liiaksi realisti koko tämän näkyvän maailman suhteen. Jokin, en vain tiedä mikä, iskee vastaan. Intuitiivisesti hahmotan mielen ja kehon suhteen sellaiseksi, että mikään näistä virallisista oppikirjakannoista ei oikein pääse siihen käsiksi. Sanat ovat vajaita tavoittamaan todellisuuden.

Jos minun, joka olen pohtinut kysymystä lukioikäisestä asti, on vaikea päästä jyvälle, miten sitten lukioikäisen nuoren? Olisihan se helppoa, jos voisi olla valmis totuus tästäkin omassa käytössä, mutta kun minä en tiedä sitä. Voi todellisuus, paljasta kasvosi!

Toivottavasti opettajana osaan pitää kantani sen verran avoimina ja opetukseni sen verran neutraalina, että oppilaani eivät koe, että heidän on esitettäviä tietynsuuntaisia kantoja ollakseen hyviä ajattelijoita. Vaikka hyväksyisinkin ajattelun hyveet: johdonmukaisuuden, kriittisyyden, monipuolisuuden.

Mitähän tässä

Kohta menen hammaskääkärille. Elämä on kokonaisuus: me olemme kokonaisia.

Valmet

Kävimme viikonloppuna A:n isotädin traktoria tutkimassa. Se on maannut vanhassa navetassa jo seitsemän vuotta, eli ei ole tietoa, vieläkö sen saa elvytettyä. Olavi Sipilän suunnittelema Valmetin ensimmäinen diesel-traktorimalli kieltämättä voisi olla nätti, kun se saisi uudet maalit pintaansa. Mutta sitä ennen siinä olisi muutakin pientä laittoa. Akku on hukassa, siinä on ollut alkujaan kaksi 6 V:n akkua sarjaan kytkettynä. 12 voltin järjestelmä kuitenkin. Renkaat ovat myös yksi arvoitus. Ja ajovalojen johdot roikkuivat irti. Eturenkaat olivat vajonneet pehmeään maalattiaan. Putken saa irti, muuten se ei mahtuisi ovesta uloskaan.

Äijät puhelivat innokkaina kahvipöydässä traktoreista ja armeijamuistoista. Naisväki koki lievää ulkopuolisuuden tunnetta.

Mitä ajattelin tällä viikolla

Viikon tärkeitä tapahtumia tai mieltä askarruttaneita ajatuksia ovat olleet
1. Alexin kuolema.
Puhuva papukaija 100 sanan sanavarastoineen kuoli 36 vuoden ikäisenä. Aivan liian varhain. On tärkeää, että me ihmiset edes yritämme ymmärtää muita lajeja. Osa pystyy jopa jakamaan kielen alkeet kanssamme. Olkoonkin, että Alex ei kertonut, miltä tuntuu olla papukaija - silti hän (vai se?) kommunikoi tarpeitaan ja tunteitaan. Se on jo enemmän kuin mihin jotkut ihmiset pystyvät.
2. Burma-tekstarit ja sähköpostiviestit
Ilman muuta vastustan Myanmarin hirmuhallintoa, mutta en silti pukeutunut myuötätunnon osoitukseksi punaiseen paitaan. Skeptisenä henkilönä epäilen, että kaiken takana ovat puhelinyhtiöt, jotka yrittävät saada meitä lähettämään ketjutekstareita.
3. Mediakritiikki
Vihreä Lanka -lehteä lukiessani sain viime viikon perjantaina ärtymyskohtauksen. Lehden nokkelat toimittajat moittivat Hesaria Kaisaniemi-kokonaisuuden laajuudesta. Siis: vihreä toimittaja on närkästynyt siitä, että valtalehti on kiinnostunut puistoista ja niiden merkityksestä kaupunkiluonnolle ja ihmisten osallistumiselle lähiympäristön asioiden suunnitteluun. Ja että Helsingin paikallislehti on kiinnostunut paikallisista asioista. Muutkin jutut ärsyttivät, mutta tuo eniten. Aikuisuuttako on, että alan tulla allergiseksi pikkunäppärälle näennäiskriittisyydelle? Vai vain tiukkapipoistumista ja huumorintajun katoamista?

Alkuja

Viime kesä oli muutosten aikaa. Kun E soitti ja ehdotti, että hakisin hänen vapautuvaa virkaansa, epäröin ensin. Toisaalta tilaisuus houkutti. Anoppi olisi iloinen, jos asettuisimme länsirannikolle. Mökkikin on tässä vierellä. Kenties ostaisimme lopulta haaveidemme talon? Kun mies oli kannustava, päätös hakemisesta syntyi aika pikaisesti. Kuuntelin kehon tuntemuksia: muutoksen pelosta huolimatta viesti oli kuitenkin se, että kadun, jos jätän hakematta.

Kaikki kävi nopeasti. Aika tiheni kesällä. Päivääkään ei mennyt huolettoman tapahtumattomuuden vallassa. Työhaastattelun jälkeen sain pian tiedon valituksi tulosta, sitten tein virkavapaa-anomuksen entiseen työpaikkaan. Haikeaa oli jättää taakseen työkaverit, ystävät, kuoro, ohjaamani nuoret. Tiesin, että voin palata, mutta silti hirvitti.

Muuton järjestelyt ja uuden asunnon haku veivät valtaosan loppukesästä. Päädyimme ostamaan vanhan maalaistalon. Siinä on valtavasti työtä, ennen kuin siellä voi asua. Nyt opettelemme hiirten pyydystämisen taitoja ja suunnittelemme tulevaa.